LEHDEN UUSIN NUMERO

6/2009
Etusivu      Arkisto      Palaute      Yhteystiedot      Tilaa      Omat tiedot     

Elämä voittaa kuoleman – Gunnar Johanssonin unohdettu talvisotaromaani

Gunnar Johansson (Kuva: Gunnar Johansson: Soldater, 1942)

 

LEA TOIVOLA

 

Gunnar Johanssonin Tahdomme elää (1941) on syyttä unohduksiin jäänyt talvisotaromaani. Teoksessa on pateettinen alku ja loppu, mutta muuten se on eleetöntä ja vaikuttavaa kestämisen kuvausta.

 

Olavi Paavolainen muisteli Synkässä yksinpuhelussa (vuosi?) TK-toveriaan Gunnar Johanssonia, joka oli 15. toukokuuta 1942 kaatunut Syvärin lohkolla: ”Iso-Pusku, miehekkäin ja lapsellisin kaikista miehistä”, ”komppanian suosituin mies suurta, mustaa bernhardilaista muistuttavassa kömpelössä hyvyydessään ja avuttomassa suorasukaisuudessaan”. Johansson ”vihasi sotaa niin, ettei saanut mielenrauhaa, ennen kuin oli oppinut tuntemaan sen jokaisella solullaan”.

Johansson syntyi Helsingissä 1903 ja tuli ylioppilaaksi 1923 Turun ruotsinkielisestä lyseosta. Ammatiltaan hän oli toimittaja, työpaikka oli Hufvudstadsbladet. Hänen rintamareportaaseistaan koottiin postuumi kokoelma Soldater (1942).

Materiaalin talvisotaromaaniinsa Johansson sai työtoveriltaan, joka oli osallistunut Suomussalmen ja Kuhmon taisteluihin. Vi ville inte dö (1940) sai ensimmäisen palkinnon ruotsinkielisessä talvisotakuvauskilpailussa. Suomennoksen Tahdomme elää teki kenraali, kirjailija Kurt Martti Wallenius.

 

Suomalainen maisema ja sisällissodan haava

Romaani alkaa kuvauksella talonpojasta, joka katselee peltojaan kevätauringon noustessa ja kyselee: Onko kaikki tämä katoava – saattaako tällaisella hetkellä olla kuolemaa? / Metsien havuntuoksu – järvenselkien tuuli – aamuaurinko idässä, ne kaikki vastaavat – elämää.

Sitten seuraa kuvaus siitä, miten valkoisten puolella 1918 Seinäjoelta Tampereelle taistellut 15-vuotias Helmer Janson joutuu vartioimaan viittätoista kuolemaantuomittua punaista.

Kun koulussa joku ylpeilee olleensa teloittajana, Helmer väittää tätä raukaksi, joka piileskeli, kun kotikylää vapautettiin. Mutta rehtori sanoo kahden kesken, että raukkamainen on koko luokka, joka syrjii punaisten puolella taistellutta oppilasta, ja määrää Helmerin sopimaan tämän kanssa. Helmer ojentaa tälle kätensä, ja he alkavat kulkea koulumatkan yhdessä.

Asevelvollisuusaikana punainen luokkatoveri kertoo nähneensä kaikki valkoiset vihollisina. Kun Helmer oli ojentanut kätensä, ymmärsin, että sittenkin oli muuta kuin vain kuilu lahtarien ja punaisten välillä – – Samat surut, sama köyhyys, samat ilonaiheet ja sama parantumaton jonkin epämääräisen tulevaisuuden toivo.

Sitten harpataan ylimääräisten kertausharjoitusten alkuun. Helmer on 36-vuotias filosofian maisteri ja reservin vänrikki. Kun hänen 11-vuotias poikansa kysyy, syttyykö sota ja käykö kuten Puolassa, Helmer vakuuttaa, ettei sotaa tule.

 

Taistelu pelkoa vastaan

Kun sireenit 30. marraskuuta 1939 alkavat Helsingissä ulvoa, Helmer ei vieläkään usko sotaan. Pommien putoillessa Helmerin ja vaimon ainoa ajatus on pelastaa poikansa. Helmer ei voi vastata poikansa kysyessä uudestaan, käykö samoin kuin Puolassa, sillä hän uskoo tuhoon.

Myös henkilökohtaisesti Helmer on epävarma: Miten minä pystyn johtamaan joukkoa? Mitenkähän Helmer Janson käyttäytyy nähdessään kuoleman katselevan itseään?

Kun eteneminen pysähtyy eikä vapaaehtoisia ilmoittaudu partioon, Helmer raivoaa pataljoonalleen. Pian hän kuitenkin tajuaa ylimitoitetun reaktionsa johtuneen omasta pelostaan ja päättää, ettei koskaan enää näytä pelkoaan. Myöhemmin vaimo arvelee kirjeessään, että suurin rohkeus on siinä, ettei näytä mitä tuntee. Ja sen kai tämä kansa osaa. Oletko nähnyt sen itkevän tai nauravan?

Parin kuukauden yhtämittaisten taistelujen ja partioinnin jälkeen kysymys Pelkääkö vänrikki vai pelkäävätkö miehet? saa Helmeriltä rauhallisen vastauksen: Eivät ole pelkureita – mutta väsyneitä. Pelkuriksi ei tule taistelemalla kaksi kuukautta, mutta väsyneeksi saattaa tulla. Sankariksi ei myöskään tule – vaan käsityöläiseksi. Raskaassa ja proosallisessa työssä, joka vaatii lepoa, jotta se ei kävisi hermoille. Tai kahdeksan tunnin työpäivää. Sotiminen on työtä, jossa pelätään mutta silti toimitaan.

Sodan loppupuolella Helmerin pitäisi mennä korsuun katsomaan, voisiko siellä olevia haavoittuneita siirtää ahkioilla, mutta kuullessaan venäläisten lähestyvän hän kuulee sisältään kuiskauksen: Jos menet sisään, et tule enää ulos. Niinpä hän painoi sauvat lumeen ja hiihti pois. Osa hänen rohkeudestaan jäi sinne – –.

 

Kuolema, elämä ja kestämisen ihme

Kuolema on rintamalla luonnollinen – ja samalla luonnoton – ajatus: Omien joukossa ei ole kuolemaa – omaa kuolemaa ei ole olemassakaan. ”Sodan karkea koulu” on opettanut, että vihollisen kuolema merkitsee omaa elämää.

Vihollisia ei halveksita eikä aliarvioida. Päinvastoin venäläisiä sotilaita kunnioitetaan: heillä on hyvät varusteet, he taistelevat sitkeästi, he ottavat oppia Suomussalmen kokemuksista, tietävät nyt, miten suomalaiset toimivat ja osaavat Kuhmossa käyttää eri taktiikkaa. Ja heitä tulee aina lisää – ylimielisyyteen ei ole varaa.

Kaatumista ja uhrautumista sinänsä ei ihannoida: He eivät tahtoneet kuolla. Ruuan ja postin tulo vaikuttaa mielialaan osoittamalla, ettei heitä ollut jätetty yksin korpeen. Kirjeissä kotiin elää toivo paluusta, vaikka loppuvaiheessa niissä on jo lisäyksiä ”jos en” ja tovereille annetaan osoitelappuja.

Helmer Janson ihmettelee, kuinka paljon suomalainen sotilas lopultakin jaksaa. Päivällä maataan asemissa 35 asteen pakkasessa, yöllä kaivetaan. Hälytys tulee juuri kun uni alkaa hiukan lämmittää. Loppuvaiheessa ei ole enää lepovuoroja: ne jotka eivät ole linjassa, ovat reservinä, joka lyö läpimurrot takaisin.

 

Kansa eheytyy, elämä voittaa

Lopussa palataan vuoden 1918 teemaan. Valkoisten vuotuisen voitonparaatin sijasta pidetään kaatuneiden muistopäivän paraati. J. L. Runebergin Vänrikkien sankarien rinnalle asettuvat punaiset ja valkoiset vainajat: he kaikki seisovat ”saman armeijan riveissä – Suomen pyhän kansanarmeijan”.

Kirja päättyy luontoon, johon suomalaisten isänmaantunne on Runebergistä ja Z. Topeliuksesta alkaen perustunut. Kevätaurinko antoi toivoa Kansalle joka oli voittanut itsensä – joka osasi kuolla elämän puolesta, ja kevättuuli lauloi: Tahdomme elää.

Paavo Haavikko teki kunniaa Johanssonin kirjalle sarjassa ”Viimeinen versio myöhemmästä historiasta” (1973, kokoomateoksessa Runoelmat, 1975): Mutta Suomi tahtoi elää / Nyt viimeisen kerran, ei koskaan enää, miten surullista / päästää näin hyvä aihe käsistään.

 

Lea Toivola on espoolainen filosofian maisteri, vapaa kirjoittaja ja luennoitsija.



Hiidenkivi
Suomalainen kulttuurilehti

Julkaisijat
Kotimaisten kielten keskus
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura
Suomen Kotiseutuliitto
Päätoimittaja
Outi Lauhakangas
P. 0456 347 353
outi.lauhakangas@stellatum.fi

Toimitussihteeri
Tuija Metsäaho
P. 0440 358 690
tuija.metsaaho@stellatum.fi
Toimitus
Hiidenkivi
Stellatum Oy, Purotie 1 B
00380 Helsinki

Kustantaja
Stellatum Oy
Purotie 1 B, 00380 Helsinki
Ilmoitusvaraukset
Anne Paavilainen
P. 09 2245 210, 0400 435 636
anne.paavilainen@stellatum.fi

Tilaukset ja osoitteenmuutokset
tilaajapalvelu@stellatum.fi
www.stellatum.fi
P. 03 4246 5301
Tilaushinnat Suomessa:
Kestotilaus 52,32 €
(laskutusväli 12 kuukautta),
määräaikaistilaus 55,59 €
(12 kuukautta)
irtonumero 10 €.