LEHDEN UUSIN NUMERO

4/2010
Etusivu      Arkisto      Palaute      Yhteystiedot      Tilaa      Omat tiedot     

”Etnografin ja muinaistutkijan luvattu maa”

Kirjoittajien kesällä 2009 tarkastamat Itä-Karjalan kohteet. (Kartta: Kerkko Nordqvist)

 

Suomalaisten arkeologien jäljillä Itä-Karjalassa

 

KERKKO NORDQVIST, PIRJO UINO JA CHRISTIAN CARPELAN

 

”Pois kaikki mukavuuden vaatimuksien vaatimukset”, valisti opettaja L. W. Pääkkönen tulevaa matkakumppaniaan J. H. Karvosta ennen Aunukseen suuntautunutta matkaa vuonna 1896. Koettelemuksia olikin luvassa. Ensin oli voitettava kansan epäluulot outoja kulkijoita kohtaan: miehiä luultiin milloin ”riähkän” levittäjiksi milloin ”pahantekijöiksi”, tai sitten vain muukalaisia miltei kuollakseen pelästynyt naisväki komensi lapset pihalta pirttiin: ”Ruotsi tulov!”. Nykytutkijoille paljon vaivaa tuotti tutkittavien kohteiden löytäminen.

 

Venäjän Karjala oli 1800-luvun lopulla suomalaisten tutkijoiden ja taiteilijoiden luovan innoituksen lähde. Kun Suomen Muinaismuistoyhdistys alkoi kartoittaa muinaisjäännöksiä kihlakunnittain, katsottiin ajan hengen mukaisesti, että myös Itä-Karjalan muinaismuistoja oli tutkittava. Veljeskansa-ajatuksen perusteella ajateltiin, että alueen arkeologinen menneisyys muodosti elimellisen osan Suomen esihistoriaa.

Ensimmäinen muinaisesineiden keruumatka tehtiin vuonna 1882 Etelä-Aunuksen ja Syvärin alueelle tohtori O. A. Forsströmin johdolla. ”Itä-Karjala on suomalaisen etnografin ja muinaistutkijan luvattu maa”, Forsström kirjoitti.

Vuonna 1886 opettaja J. W. Juvelius kiersi Vienan kylissä. Tuloksellisimpia olivat L. W. Pääkkösen neljänä 1890-luvun kesänä tekemät keruuretket Aunukseen ja Vienan eteläosiin. Matkoilta tuotiin Kansallismuseon kokoelmiin pari tuhatta kivikautista esinettä, tehtiin kansatieteellisiä havaintoja sekä koottiin tietoa kansanperinteestä, uskonnollisista oloista ja maantieteestä.

 

Uusi tutkimusaalto jatkosodan aikana

Uuden suomalaisen tutkimusaallon Itä-Karjala koki jatkosodan aikana, jolloin Suomen valtaamalla alueella suoritettiin eri alojen tutkimuksia Valtion tieteellisen Itä-Karjalan toimikunnan alaisuudessa, osin poliittisin ja taloudellisin, osin tieteellisin perustein. Ajankohtaista oli löytää Itä-Karjalan hallussapitovaatimuksia tukevaa todistusaineistoa.

Kulttuurimuistojen keruun ja niiden suojeluun tähtäävien matkojen takana olivat Muinaismuistoyhdistys ja Muinaistieteellinen toimikunta. Arkeologit pääsivät Itä-Karjalaan kesällä 1943, jolloin dosentti Ella Kivikoski avustajanaan maisteri Annikki Nisula sekä professori Aarne Äyräpää yhdessä maisteri Ville Luhon kanssa tekivät tutkimuksia eri puolilla Aunusta.

Suomeen paennut virolainen arkeologi Richard Indreko palkattiin talvella Äänislinnan museoon tekemään luettelo sikäläisistä kivikauden kokoelmista. Suunnitelmat olivat jo valmiina kesää 1944 varten, kun ne sotatapahtumien saamien käänteiden myötä raukesivat.

Jatkosodan aikaiset kansatieteelliset ja taidehistorialliset retket ovat olleet äskettäin uudelleen arvioitavina, samoin Itä-Karjalasta tuotujen ikonien kohtalot. Sitä vastoin suomalaisvoimin tehtyjen muinaistutkimusten kulku ja tulokset ovat jääneet vähemmälle huomiolle. Ei ihme, että monet niihin liittyvät tiedot ovat jo painumassa hämärän peittoon.

Vanhoihin kenttämatkoihin liittyvien kysymysten valaisemiseksi tämän artikkelin kirjoittajat tekivät kesällä 2009 retken Karjalan tasavaltaan. Mukana oli myös petroskoilaisia arkeologeja Karjalan Tiedekeskuksesta ja Kotiseutumuseosta.

 

Ala-Salmi, ”Karjalan Atlantis”

Liikkuminen Aunuksessa on nykyään paljon helpompaa kuin Pääkkösen aikana, mutta silti kohtasimme matkallamme ongelmia, ja monien paikkojen löytäminen tuotti päänvaivaa. Erikoisin tapaus oli Ala-Salmen kivikautinen asuinpaikka, jonka Pääkkönen paikansi Vahatjärven saaresta kesällä 1899. Virtaavan veden aiheuttama eroosio oli jo tuolloin tuhonnut pahoin matalaa hiekkasärkkää, mutta kun me pääsimme Vahatjärven rantaan, ei saaresta näkynyt jälkeäkään.

Oli siis uskottava, että se oli asuinpaikkoineen jäänyt veden alle. Haastattelemamme asukas kertoi, että särkkä näkyy vain harvoin matalan veden aikana. Me näimme vedenalaisen saaren vasta kotiin palattuamme Google Earth -sivuston kuvista.

 

Sota-ajan arkeologit Aunuksen teillä

Aarne Äyräpää lähti kesällä 1943 Itä-Karjalaan tavoitteenaan tutkia alueen kivi- ja pronssikautta sekä muinaisrantojen korkeuksia. Matkareittiin kuuluivat Solomanni Petroskoin alueella, Suoju- ja Suunujokien varret sekä pohjoisimpana Karhumäki. Alueella suunnistettiin neuvostoarkeologien kirjoista saatujen tietojen mukaan, ja ampuma- ja hiekkakuoppien reunoissa pilkottavat muinaislöydöt helpottivat kohteiden paikantamista. Geologisten mittausten lisäksi tehtiin pieniä kaivauksiakin.

Solomannissa tärkein oli A. Ja. Brjusovin 1930-luvulla tutkima Tomitsan asuinpaikka, varhaismetallikauden avainkohde, jonka mukaan myös yksi keramiikkalaji on nimetty. Sittemmin alueelta on ajettu valtavia määriä hiekkaa kaupungin tarpeisiin, niin että suuri osa paikalla olleesta harjusta on hävinnyt. Myös laajentunut asutus on muuttanut maisemaa Äyräpään päivistä, ja vaadittiin pari käyntiä, ennen kuin palaset alkoivat loksahtaa paikoilleen.

Suojujoen suualue oli kivikaudella ns. Äänisen viherliuskeesta tehtyjen esineiden kaupan keskuksia. Huomattava osa Suomestakin löytyneistä kiviaseista on valmistettu juuri tästä raaka-aineesta. Jo Pääkkönen oli kerännyt alueelta paljon liuske-esineitä, mutta vasta kiviesinekaupasta erityisesti kiinnostunut Äyräpää löysi Suojusta ensimmäiset asuinpaikat, joita sittemmin on löydetty runsaasti lisää.

Verrattuna edellisiin, maankäytön turmelemiin alueisiin Suunujoen varsi oli arkeologin unelma koskemattomine, hiekkaisine mäntykankaineen ja neoliittisine asumuspainanteineen. Äyräpään aikana Suunusta tunnettiin kaksi Brjusovin tutkimaa asuinpaikkaa, nykyään jo parikymmentä. Näitä etsiessämme pilkisti eräästä tuulenkaadon paljastamasta kohdasta kampakeraaminen saviastianpala: olimme löytäneet ennestään tuntemattoman kivikautisen asuinpaikan.

Solomannin, Suojun ja Suunun kohteet juontuvat nuoremmalta, neoliittiselta kivikaudelta ja varhaismetallikaudelta. Karhumäessä Äyräpää tutki sen sijaan vanhemman, mesoliittisen kivikauden asuinpaikkoja. Meille näiden kohteiden sijainti nykyisellä kaupunkialueella asetti omat haasteensa. Osa niistä oli jäänyt talojen ja teiden alle, mutta toisaalta muutamat paikat olivat lähes koskemattomia – ja hämmästyttävästi samannäköisiä kuin Äyräpään 66 vuotta aiemmin ottamissa valokuvissa.

 

Pirdoilan kadonneet kurgaanit

Ella Kivikosken kiinnostus kohdistui Laatokan itärannikolle, jonka jokivarsilla tiedettiin olevan rautakautisia hautakumpuja, kurgaaneja. Toiveena oli löytää kumpuja, jotka olisivat jääneet kaivamatta niitä aiemmin tutkineelta V. I. Ravdonikasilta. Pitkän etsiskelyn jälkeen Vitelenjoen rannalta Pirdoilasta löytyi kaksi kurgaania. Kaivaus oli menestys: kummuista löytyi yhdeksän hautausta ja metalliesineitä, jotka ajoittivat haudat 1000-luvulle.

Meille Kivikosken tutkimien kumpujen löytäminen oli mahdotonta, vaikka apuna oli valokuvia ja karttoja kaivauksista. Lopulta päädyimme paikkaan, jossa hautojen oli täytynyt sijaita. Kurgaaneja ei enää ollut, sillä ne olivat tuhoutuneet laajentuneen maankäytön myötä.

Voisi helposti kuvitella, että jo tutkittujen kohteiden paikannus olisi lastenleikkiä, mutta maisemamuutosten vuoksi asia ei suinkaan ole näin. Tässä valossa retkemme oli onnistunut: kaikki paikat pystyttiin tunnistamaan maastossa. Matka oli antoisa myös venäläisille isännillemme, joille historiallisen painolastin ja kielimuurin vuoksi monet suomalaistutkimukset olivat tuntemattomia.

 

Sota-ajan tutkimusten anti?

Ennen sotia neuvostoarkeologit olivat tulkinneet Vitelen kurgaanit Käkisalmen karjalaisten esi-isien haudoiksi. Koska Kivikoski piti Laatokan länsipuolen karjalaisia alkuperältään läntisinä, hän arveli itäpuolen hautakumpujen kuuluneen vepsäläisille. Myös nykyiset venäläisarkeologit luonnehtivat niitä muinaisvepsäläisten leposijoiksi.

Kivikoski julkaisi sodan päätyttyä tuloksistaan artikkelin ulkomaisessa aikakauskirjassa mainitsematta kuitenkaan aineiston säilytyspaikkaa – kaiketi varovaisuussyistä. Äyräpää puolestaan jätti tutkimuksensa pääosin julkaisematta. Myöhempään tuotantoonsa hän kuitenkin kätki viittauksia Aunuksen tutkimusten tuloksiin.

Mikä oli näiden tutkimusten anti nykypäivän näkökulmasta? Tutkimukset kartuttivat tietoa Äänisen alueen varhaisesta asutus- ja vesistöhistoriasta, samoin Suomen ja Itä-Karjalan kivikauden eroista ja yhtäläisyyksistä. Kun Äyräpää vakuuttui siitä, että ainakin neoliittisen kulttuuripiirin kehto ei ollut Suomi vaan Aunus, tulos ei tukenut tehtävänannon mukaista käsitystä Itä-Karjalan kuulumisesta Suomeen, pikemminkin päinvastoin.

 

Christian Carpelan on filosofian tohtori h.c. ja Kerkko Nordqvist on filosofian maisteri. He ovat arkeologian tutkijoita Helsingin yliopistosta. Pirjo Uino on filosofian tohtori, Helsingin yliopiston dosentti ja Museoviraston intendentti.

 

AIHEESTA ENEMMÄN

Muinaista ja vanhaa Itä-Karjalaa. Korrehtuurivedos. Suomen Muinaismuistoyhdistys 1944.

K. Nordqvist & O. Seitsonen, ”Finnish Archaeological Activities in the Present-day Karelian Republic until 1944.” – Fennoscandia archaeologica XXV 2008, 27–60.

L. W. Pääkkönen, ”Kesämatkoja Vienan Karjalassa sekä hajanaisia kuvauksia Karjalan kansan nykyisyydestä ja entisyydestä.” – Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja 18, 1898.



Artikkelit
Hiidenkiveltä näkyy: Vilmos Voigt ja SKS:n henki

Päivystävä tekstintutkija: Lisää lauluja siirtomaa-Suomesta

Matkaoppaana Lönnrot

Talviteiltä taipaleille

Härkätiellä historiasta huomiseen

Kielen tiellä

Korsan kulkijat (ks. myös video)

Apinavaaran arvoitus

Nimenpyörittäjä: Kepeästi Pilvilinnankadulla

Isa Aspin lyhyt runoilijantie

Alfhild ja Viktor – 1890-luvun kihlaparin kirjeiden kertomaa

Kulttuurimaiseman kivikautiset juuret

Gradut: ”Yksinpä vapaudenajalle sangen ruma juttu”

Juhlapuheet vaihtuivat talkootunneiksi

Nilkan pakina: Pyykitystä ja rajankäyntiä

Aineksista aiheiksi: Saunapoluilla ja Karjalan teillä

Kotiseutupäivillä Joensuussa: Rajalla, takamailla vai risteyksessä? (ks. myös lisäkuvat)

Kaulakorun pitkä matka

Ajan sana: Nivelvaiheessa

Märepala: -ttuilu politiikassa

Yleisökysymys: Paikannimi – este vai houkutin?

Arvioita ja katsauksia: Maltillisen sivistysporvarin muotokuva (VAIN VERKOSSA)

Arvioita ja katsauksia: Eläköön moderni sarjatuotanto! (VAIN VERKOSSA)

Arvioita ja katsauksia: Postitien viestit ja kulttuurihistoria (VAIN VERKOSSA)

Arvioita ja katsauksia: Kantele – kansallinen, suurimuotoinen, analyyttinen

Arvioita ja katsauksia: Painavaa puhetta puheesta

Arvioita ja katsauksia: Yrjö Jylhä, polttomerkitty runoilija

Arvioita ja katsauksia: Nimikkeen taipuminen lehtikielessä

Arvioita ja katsauksia: Lukupiirissä jaetaan tunteet ja tarinat

Arvioita ja katsauksia: Kertomuksia uunin kupeesta

Arvioita ja katsauksia: Perusteellinen paikallisarkeologia varoo yleistyksiä

Arvioita ja katsauksia: Armfeltin tavarat

Arvioita ja katsauksia: Rautatieasemat ympäristönsä keskuksina

Arvioita ja katsauksia: Kadonneen ajan etsijä

Yhtä laiha kuin mä (Kolumni)

Taas tarvitaan impivaaralaisuutta (Suoomalaisen kirjallisuuden järkäleistä)

Länsirannikolta kajahtaa

”Etnografin ja muinaistutkijan luvattu maa”

Pääkirjoitus: Teille ja laajakaistoille

Hiidenkivi
Suomalainen kulttuurilehti

Julkaisijat
Kotimaisten kielten keskus
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura
Suomen Kotiseutuliitto
Päätoimittaja
Outi Lauhakangas
P. 0456 347 353
outi.lauhakangas@stellatum.fi

Toimitussihteeri
Tuija Metsäaho
P. 0440 358 690
tuija.metsaaho@stellatum.fi
Toimitus
Hiidenkivi
Stellatum Oy, Purotie 1 B
00380 Helsinki

Kustantaja
Stellatum Oy
Purotie 1 B, 00380 Helsinki
Ilmoitusvaraukset
Anne Paavilainen
P. 09 2245 210, 0400 435 636
anne.paavilainen@stellatum.fi

Tilaukset ja osoitteenmuutokset
tilaajapalvelu@stellatum.fi
www.stellatum.fi
P. 03 4246 5301
Tilaushinnat Suomessa:
Kestotilaus 52,32 €
(laskutusväli 12 kuukautta),
määräaikaistilaus 55,59 €
(12 kuukautta)
irtonumero 10 €.