LEHDEN UUSIN NUMERO

2/2010
Etusivu      Arkisto      Palaute      Yhteystiedot      Tilaa      Omat tiedot     

Punamullan kantaisät (Suomalaisen kirjallisuuden järkäleistä)

 

JARMO UUSI-RINTAKOSKI

 

Täällä Pohjantähden alla on iloton kirja suuresta vihasta ja kahden perheen liitosta. Suon raivaamisesta romaani alkaa, ja suohon ja umpikujaan se päätyy ja päättyy.

 

( – –) mutta tämän hetken haihtuessa hän tunsi, että hänen olisi pitänyt koko ajan pyrkiä johonkin muuhun – hän ei tiennyt, mihin, ei saisi milloinkaan tietää sitä, ei voisi ikinä tietää sitä, ja juuri siksi hän olikin niin surullinen.

(E. M. Forster: Matka Intiaan)

1.

Jussi on eristyvä ja kommunikoi ynähdellen, mutta hänellä on silmää luonnolle. Otolla on nopeat kädet ja kerkeä kieli ja silmää ihmisille. Jussi näkee, miten koskea alentamalla säästetään suon raivauksessa työtä, Otto organisoi pärekattotalkoot. Jussi on saita, Otto suurpiirteinen. Jussi pelkää nauretuksi tulemista, Otto naurattaa muita, paitsi Laurilan Anttoota joka ei osaa nauraa eikä edes teeskennellä naurua. Anttoo tarvitaan Koskelan talkoisiin, jotta romaanin suuri teema tulisi heti selväksi.

”Mua syö täit ja mailma vihaa, mutta minä painan vaan.”

Repliikki kuvaa yhtä Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -romaanin miehistä toimintaperiaatetta, paljon kuvatusta työnteosta niukasti kuvattuihin yhdyntöihin saakka. Toimintatapa on ruhjova, käyttövoima viha. Muuta kovin osuvaa Anttoo ei koko romaanissa sanokaan; Linnan henkilögalleriassa kommunisteilta puuttuu huumorintaju. Puuttuu se tosin monilta muiltakin, nykyisin hetkin jopa Pohjantähden lukijalta.

Pohjantähdessä huumori on sekä kertojan keino ristivalottaa ja ottaa etäisyyttä että romaanin keskeisten henkilöiden vastarinnan muoto. Molemmissa tapauksissa se näyttää myös romaanin rajat ja rajoitukset. Syvimmiltään Pohjantähti on iloton mutta paikoin hauska kirja suomalaisesta vihasta.

Punaisten teloituskohtauksessa viha tulee jopa määritellyksi – (n)iin kuin suolampi: musta, kylmä, syvä ja samea – mutta missään ei suuremmin problematisoiduksi. Yksi romaanin keskeisimpiä ihmeellisyyksiä on, miksi sen selväjärkisimmät miehet, Otto ja Janne Kivivuori, päätyvät sen tyhjimpiin avioliittoihin, kun taas vihan sokaisema Akseli Koskela tavoittaa Elinan kanssa omanlaisensa täyttymyksen.

2.

Otan siis uuden alun, vaikka ei vanhassa vikaa ole. Juhlava aloitus, suo, kuokka – ja Jussi, leimaa koko teoksen, joka vähän käsittämättömästi on pysynyt liki samalla tasolla kuin ironiansa kohde, Pyhä kirja. Pohjantähti on tietysti myös luomiskertomus, alussa konkreettisessakin mielessä, tosin sillä erotuksella, että toisin kuin Jumala Jussi ei lepää koskaan. Hän vain pitää tauon.

Talkoot ovat romaanitrilogian toinen alku, ensimmäinen joukkokohtaus. Niissä Linna ottaa heti miehistä mittaa ja on tapansa mukaan parhaimmillaan. Surkeimmillaan hän on käyttäessään lapsen näkökulmaa: tuloksena on sovinnaisen latteaa päälauseiden tykitystä, aivan kuin lapset olisivat modernisteja luonnostaan. Saattavat he sitä tosin jossakin mielessä ollakin.

Koskelan uudisrakennuksella on mukana liki kaikki olennainen. Työtä tehdään hulluuden rajoilla, ja huonommille vittuillaan. Huumori kasvaa siitä, mitä muutoin ei oikein voi käsitellä, ja seksuaalisuutta ei ilmeisesti voinut, ei sen enempi 1880-luvun Pentinkulmalla kuin 1950-luvun kirjallisessa ilmapiirissäkään. Pappia talkoissa ei ole, mutta on siellä papin korvike, aito hengenmies Adolf Halme, joka vielä tässä vaiheessa on korostetusti narri.

Narrina Halme paljolti pysyykin, jopa radikalisoiduttuaan, ja kuolisi ilmeisesti anorektisen henkistymisen ohjelmaansa, elleivät lahtarit ehtisi ensin. Sikäli juuri Halme tuntuu 2000-luvun näkökulmasta peräti katu-uskottavalta.

Linnan naiskuvaa on sanottu ohueksi. Havainto on paitsi tosi myös samantapainen latteus kuin lukea romaani Koskeloiden sukutarinana tai suomalaisen miehen kuvauksena, jopa normittajana. Linna pelaa kliseillä ja sortuu latteuksiin, mutta Pohjantähti on ennen kaikkea romaani kahden hyvin erilaisen perheen liitosta, mitä liittoa kehystämään tarvitaan ainakin kaksi muuta perhettä, Leppäset ja Salpakarit.

Perusristiriita ei kärjisty vuoden 1918 sodan osapuolissa. Perusristiriita on se, mikä kantaa pärekattotalkoista läpi 1 500 sivun, kolmannen osan viimeisille sivuille saakka, missä se kytee, yhä vain ratkaisemattomana, Jannen ja Elinan välillä. Ja sikäli kyse on, loppuun saakka, myös sukupuolista.

3.

Jussi hallitsee suota, talkoot ovat Oton juhlaa. Kivivuorten myötä Pohjantähti avautuu kylään ja ihmisten pariin, ja siinä maailmassa Otto hallitsee viistosti välähtävällä katseella sekä pirullisella huumorilla. Jussi hallitsee saituudella ja sisulla. Jussilla on vähemmän hallittavaa, tai hallittavissa olevaa, Otolla vähemmän tahtoa hallita. Jussia ajavat eteenpäin ahneus ja kiukku, Oton motiivit ovat vaikeaselkoisemmat. Ehkei niitä suuremmin edes ole; hänen rento ylimielisyytensä vaikuttaa koskemattomuuden takaavalta taktiikalta.

Molemmat tulevat romaaniin valmiina miehinä ja lähtevät loppuun kuluneina. Jussin murtaa työ ja eettinen ristiriita, Oton tyhjyys ja tupakointi. Mutta voimiensa päivinä toinen kuokkii suota ja vaikenee, toinen levittää laastia ja soittaa suutaan, ja siitä se lähtee: siinä meillä on modernin Suomen kantaisät, joista toinen tuntee piikojen aitat ja ärtyy vaimonsa uskonnollisesta kyynelehtimisestä, toinen on yhden naisen mies ja pelkää paitsi Jumalaa ennen kaikkea tämän edusmiehiä maan päällä.

Reaalitodellisuudessa on vielä 63 vuotta ensimmäiseen punamultahallitukseen, mutta Pohjantähden fiktiossa punamullan pohja luodaan Koskeloitten ja Kivivuorten liitossa, joka alkaa talkoista, jatkuu kummiutena, naimakauppana ja yhteistyönä rauetakseen viimeisten osallisten vanhuuteen ja Pentinkulman yhtenäiskulttuurin hajoamisen ensioireisiin.

Suolta on tultu siihen Suomeen joka todellisuudessakin oli sosialidemokraattien ja maalaisliiton kompromissi. Tuloksena on, kuten monesti on todettu, Edistyksen voitto, eikä Pohjantähdessä muita voittajia olekaan.

4.

Koskelat ja Kivivuoret ovat kaksi vastakkaista napaa, ja näistä kahdesta kehittyy yhdessä suomalainen punamultaperhe. Kolmas perhe on Salpakarit. On ehkä Linnan ironiaa, että papin rouva Ellen on kirjan moniulotteisimpia naishahmoja, todellisuudentajun puutteessaankin elävämpi kuin aidoksi ruustinnaksi kasvava tai lakastuva Elina.

Pohjantähdessä uskonnon problematiikka ei ole vain siinä, että kirkko asettuu valkoisten puolelle. Koskeloiden vanhimmalta polvelta kirkko riistää paljon enemmän kuin palan Jussin raivaamaa suota: se vie näiden pojilta siunatun haudan levon.

Koko trilogian hyytävin kohtaus on yksinäisen Jussin harhailu suljetulta ovelta toiselle, anomassa armoa kuolemaantuomituille lapsilleen. Syvimmin, koskettavimmin kansalaissota Pohjantähdessä on juuri Jussi Koskelan tragedia, vaikka tai koska hän ei oikein ole edes sodan osapuoli.

Jussia repivät uskollisuus perhettä kohtaan ja uskollisuus kirkon luomalle järjestykselle. Molemmat ovat hänen elämänsä peruskiviä, joten kun kaikki muu tuntuu menetetyltä, kun rahan arvokin on romahtanut, eikä torpan tulevaisuudesta ole tietoa, Jussi takertuu elämänsä parhaaseen kauppaan. Hän sentään on ostanut kalliit hautapaikat, joita häneltä ei voi viedä. Sijoitus on kieltämättä ollut hyvä, sillä hautaan valmis tämä ruotonsa särkenyt mies alkaa jo ollakin. Samalla Pohjantähden maakysymys saa syvemmän ulottuvuuden: ostettu hautapaikka on siunattua maata, juuri sitä mistä Aku ja Aleksi on suljettu ulos.

Kun Jussi kiittelee itseään hautoihin investoinnista, koska he siten voivat Alman kanssa olla kuoltuaan rinnakkain, hän tulee ainoan kerran ilmaisseeksi syvimmän elämännäkemyksensä. Tämä pappilan entisen rengin ja piian avioliitto tosiaan on luonnonjärjestyksen mukainen ja tai­vaassa vahvistettu.

Tosin jotakin samantapaista voi sanoa Kiviojan Vihtorista, markkinamiehestä ja notkeasta opportunistista, joka Pohjantähden henkilöistä parhaiten toteuttaa oman luontonsa loppuun saakka, ja luonteistahan Linnan romaaneissa on kyse. Vikin vaimolle Linna ei vaivaudu antamaan edes nimeä. Mitä lukija sillä tiedolla tekisi? Hetkin vaikuttaa, ettei edes Vikki tee sillä tiedolla mitään.

5.

Uskonto on Pohjantähdessä korostetusti naisten maailmaa. Uskonto on ämmämäistä. Miehet kirkko saa vaivautuneen totisiksi, naiset nyyhkimään. Selkeimmin tämä ristiriita kiusaa Kivivuoria, vaikka kyllä se Koskelassakin tunnetaan. Nuori Akseli toistelee työväentalolla vähän teennäisesti ateistista retoriikkaa. Myöhemmin, lyötynä ja vanhentuneena, hän hakeutuu radion ja Elinan luokse kirkonmenojen aikaan.

Pärekattotalkoissa sekä hengellisyys, henkisyys, että ämmämäisyys jäävät Halmeen kannettaviksi. Arvokkaasti hän osansa kantaakin. Kyse näyttää olevan, paitsi jälleen kerran luonteesta, myös kutsumuksesta.

Talkoissa esiintyvät naiset ovat poissaolevia, mukana vain puheissa, paitsi Alma, joka hoitaa ruuanlaiton. Sosiaalisesti liki kyvyttömän Jussin vaimo on ainut, joka romaanitrilogian todellisuudessa kykenee sulattamaan yhden sen perusristiriidoista itseensä. Hän on sekä hurskas että huumorintajuinen. Onko Pohjantähdessä sellaisia miehiä? Eipä taida olla.

Kirkkoherra Salpakarista ei avuttomassa teennäisyydessään siihen ole, ja Pohjantähden viattomin, synnittömin ja syyntakeettomin ihminen, Leppäsen Preeti, on vain koominen. Ei ole sattumaa, että juuri tämä puhdassydäminen mies on kylähuoran isä.

Kirkko ei Pohjantähdessä ole korruptoitunut vain maanomistajana: se tuhoaa seksuaalisuuden ohella myös ihmisten hengelliset tarpeet. Juuri siinä roolissa kirkon valta on kyseenalaistamaton ja ylittää sodan rintamalinjat. Samanlaisen rajanylityksen tarjoaa Leppäsen Aune, jonka kautta sisällissodan keskeisiä vihollisia, Akselia ja Ilmari Salpakaria, yhdistää napalankous.

Oikeastaan kyse on yhteispelistä. Pohjantähdessä kirkko ja kylähuora muodostavat kummallisen kaksoisinstituution, hypokrisian perustan, joka toisaalta erottaa sukupuolia mutta myös luo sen sisäisesti jännitteisen yhtenäiskulttuurin, joka ylittää punikkien ja lahtarien rajan.

Riistäjiä vastaan voi tapella asein, mutta kirkkoa vastaan ei Pohjantähdessä nouse niinkään ateistinen marxilaisuus kuin kivivuorelainen huumori ja seksuaalinen suruttomuus. Kyse ei oikeastaan ole valtataistelusta vaan jännitteestä, jossa kumpikaan osapuoli ei voi voittaa, mutta Kivivuoret voivat hävitä. Niin he häviävätkin. Elämään väsynyt Otto päätyy jonkinlaiseen sovintoon kuolinvuoteellaan, Janne ei saa tyydytystä mistään.

6.

Akseli on oikeastaan huono kaikessa, mitä kylällä arvostetaan – paitsi raatamisessa. Janne on hyvä kaikessa, myös työssä, joka häneltä käy liki leikiten. Akseli on avuton naisten kanssa, Janne kulkee, kuten hänen isänsä asian ilmaisee, niin kuin kuoleman enkeli viikatteensa kanssa sängystä sänkyyn. Jannesta tulee sosialisti, mutta erityisen toverilliselta hän ei vaikuta: isänsä tapaan hän on taitava ja pirullinen puheissaan, mutta pitää vielä tiukemmin kiinni etäisyydestään.

Akseli on jäykkä, huumorintajuton tunneihminen, Jannen askel on rento vielä vanhemmitenkin, ja häntä ärsyttävät kaikenlaiset tunteenilmaisut. Epäilemättä kapinaan nousu on tunteiden ilmaisuista vahvimpia.

Jannen perhe-elämän kuva piirtyy lähes yhdessä kohtauksessa: kun Vilhoa kastetaan, Jannen ilottomuus sävyttää koko kahvipöydän. Juuri Janne romaanin kaikista miehistä on nainut typeryksen.

Akselin liitto on hengeltään päinvastainen. Sen alkutahteja kertoja kuvaa taitavasti: puhdashenkinen Elina purkaa räävittömiä solvauksia Leppäsen Aunea kohtaan, syyllisyyden repimä, aggressiivinen Akseli riehuu itsemurhan ja hulluuden partaalla. Sellaista tosiaan sanotaan rakkaudeksi. On mahdotonta kuvitella Jannea, tai ketään Kivivuoren miehistä, tuon kohtauksen osapuoleksi. Miksi? Yrittääkö Pohjantähti sanoa, että kapinaan nousu vaati 1918 kykyä samanlaiseen sokeaan hulluuteen kuin rakkauskin?

Kaikesta Akselin kapinahengestä huolimatta hänen liittonsa Elinan kanssa on syvästi luterilainen, joten mistä Pohjantähden vihantäyteisessä rakkaudessa oikein on kyse? Entä mihin valoon se asettaa Oton ja Jannen seksuaalisen ja poliittisen itsenäisyyden?

Jussi vastustaa kapinaa, koska hänestä kapinointi on väärin. Jussin kapina on jupinaa kotipiirissä. Jussi on juuri sellainen alamainen, jonka pappilan väki voi sokeudessaan idealisoida. Otto pysyttelee sivussa siksikin, että hän Jannen tavoin tietää, että kapina hävitään. Näillä miehillä ei ole harhoja, illuusioita. Sekä isälle että pojalle sota on myös vastoin luonnetta: heiltä puuttuu riittävä tunnelataus tai sen korvike, laumahenki.

Jo pärekattotalkoissa näkee, miten Pentinkulman rahvas järjestäytyy. Työhön ja ilopitoon tarvitaan miehistä kukkoilua ja sahtia. Talkoot ovat rauhan, siviilielämän, organisointia. Sotatoimia organi­soimaan tarvitaan aivan toisenlaisia miehiä kuin Otto tai Janne. Sotiin tarvitaan Koskeloita.

7.

Elina on vihan trilogian hankalin hahmo. Elina on harras kristitty, punapäällikön vaimo, lopulta sotilaiden äitikin. Hän hautaa vihansa ja varjelee insestisesti maailmalta varsinkin vanhinta poikaansa Vilhoa. Tässä yhteydessä maailma tarkoittaa viinaa ja huonoa seuraa, jotka porttiteorian mukaisesti johtavat pahimpaan, huonoihin naisiin. Koska sellaisia Pohjantähdessä on vain yksi, Linna lopulta tekee pojasta isänsä napalangon.

Vuoden 1918 sotaan kytkeytyvät lojaliteetit ovat repineet Koskeloiden perhettä sisältä; Janne on jollakin tavoin syntynyt ulkopuoliseksi. Janne on kirjan ainut aidosti poliittinen henkilö, ehyt, neuvottelukykyinen ja kylmä. Siksi onkin sopivaa, että juuri hänen häitään, ei Akselin ja Elinan, tanssitaan näyttävästi työväentalolla. Muuta sisältöä Jannen liitolla ei ole.

Pohjantähti alkaa miehistä ja päättyy naisiin. Se käynnistyy työstä ja taistelusta ja vaimenee lepoon, hartauteen. Uskonto, tai ainakin sen normimaailma, on ollut mukana kyläläisten elämää jäsentävänä voimana alusta saakka, mutta ainoan kerran Linna kuvaa hengellistä tai eksistentiaalista kokemusta loppusivuilla, Elinan ja Jannen, sisarusten kautta. Pohjantähden todellisuudessa aito ruustinna on Elina Kivivuori-Koskela, eikä Elinan antiteesi ole Ellen Salpakari vaan Akselin ja Elinan avioliiton kolmas osapuoli, Leppäsen Aune.

8.

Tärkeää Pohjantähden rakenteen kannalta on se, minkä kertoja tuhoaa. Romaanin henkilögalleriassa kaikki Kivivuoren miehet ovat poikkeuksellisen itsenäisiä ja aloitekykyisiä, ja Kivivuorista kolmas, Oskari, on myös elinvoimaisin. Oskarin on pakko kuolla jo siksi, että huumorintajuinen ja eloisa punikki ei Linnan henkilösysteemiin sovi.

Jonkinlaisen dialektiikkansa vuoksi Linnan on tapettava joka ikinen Pohjantähden yksioikoisuutta uhkaava henkilö. Sen takia kuolevat Kivivuoren Oskari ja Laurilan Elma. Koskelan Akusti ei voi säilyä hengissä, jotta Koskelassa ei turhaan viljeltäisi huumoria. Ilmari Salpakari, omalla tavallaan kiinnostava poikkeama säädystään, kuolee seuraavassa sodassa. Ellen Salpakarin luonne kehittyy sairaudeksi ja vie hengen.

Mihin Linna näillä valinnoillaan pyrkii? Ja vielä kerran: miksi helvetissä Pohjantähden kaksi selväjärkisintä miestä, Otto ja Janne, sitoutuvat hengettömiin ja ilmeisen lihattomiinkin avioliittoihin, kun taas huumorintajuton luupää, Akseli Koskela, kokee Elinansa kanssa omalajisensa täyttymyksen? Siksikö, että Akselia hallitsee viha, Kivivuoria ei edes se?

Kaikki nämä kuolleet jättävät jälkeensä pelkistetyt vastakohtaisuudet. Koskelasta katoaa vähä miehinen eloisuus, Kivivuoresta häivähdys rentoa intohimoa. Laurilan Elman on kuoltava, jotta Leppäsen Aunen ja Koskelan Elinan ehdoton vastakkaisuus ei hämärtyisi.

Pohjantähteen oli ilmeisesti mahdotonta kirjoittaa itsenäinen, elävä nainen vailla tiukkoja siteitä uskonnollisiin normeihin. Ellen Salpakarissa sitä ideaa hiukan on, koska hän on papinrouva, mutta uskonnollisesti välinpitämätön. Leppäsen Aunen tehtäväksi jää täyttää yhteisössä oma seksuaalipoliittinen paikkansa; muutoin hän on avuttoman kiero peluri ja lihallisesti ilmeisesti yhtä kuuma kuin se aamuöinen sauna, missä Akseli häntä nai. Kumma kyllä, mitään muuta Pohjantähden saunoissa ei tehdäkään. Niissä ei, esimerkiksi, saunota.

Koskeloiden perhe-elämässä Aunella on avainrooli. Juuri hänen vuokseen Akseli tuomitsee itsensä loputtomaan sovitustyöhön vaimonsa edessä. Pentinkulman yhteisössä Aune ja hänen kaltaisensa pitävät yllä edes jonkinlaista seksuaalista tasapainoa, mutta Akseli kokee suhteensa Auneen aidosti häpeälliseksi. Akselista on plutoonan päälliköksi ja punaisten pakomatkan yksinäiseksi vastuunkantajaksi, mutta Pohjantähden miehisessä maailmassa hän on aina vähän ulkopuolinen. Eikö hänestä vanhemmiten tulekin hiukan ämmämäinen?

Akselilta puuttuvat kaikki Oskarin ominaisuudet, ennen kaikkea yhteys toveripiiriin. Hän on ikäisiään aikuisempi, siis huumorintajuttomampi, ja yhdessä hänen elämänsä kaksi naista ovat kuin latteuksien käsikirjasta. Toinen on homssuinen ja likainen. Toisella on jopa pitsiä alushousuissaan.

Koska koko asetelma on repäisty kyökkipsykologian perusteista, jatketaan samalla linjalla. Akselin ja Elinan liitto on kammottava vihan hautausmaa, jonka kertoja yrittää pelastaa runoilemalla joutavuuksia sunnuntaisesta puhtaudesta ja auringon läikästä matolla. Juuri tällaisesta liitosta on peräisin suomalaisen mytologian loistavin sotilasjohtaja, Vilho Koskela, poika, joka myös oli hiljainen selvänä mutta juovuksissa raju.

Aune on Pohjantähden avainhenkilöitä. Pentinkulman maailmassa kylähuora on oma instituutionsa ja Leppäsen sauna sikäli yhtä pyhä paikka kuin kirkon sakasti. Ironian Linna osaa: likempänä varsinaista prostituutiota on papin vaimo Ellen, joka saa perhesovusta ja miehelleen antautumisesta maksuksi palan Koskelan Jussin raivaamaa suota. Aune ei saa mitään, ei varsinkaan sukupuolisuhteilleen siunausta, mutta äpärä­pojan hän saa. Tämä häpeä näyttää yhteisön (naisten) silmissä kummallisella tavalla sovittavan hänen elämäntapansa. Sovitus on kaksinkertainen, kun poika, täysverinen hampuusi, saa olla pitäjän ensimmäinen edes sankarivainajana. Valtu livahtaa supersiunattuun maahan väärän koivun takaa.

9.

Linna tiivistää kahden suvun olennaiset jännitteet taitavasti yhteen kohtaukseen. Kyseessä on paluu Elinan rippikirkosta. Oskari soittaa suutaan, Anna kiukuttelee, Otto kuuntelee hiljaa myhäillen, Akseli nauraa vaivautuneesti, ja Alma hytkyy salatusta naurusta.

 – Mitä sinä poika teet?

– Opetan plikkaa persettänsä pelkäämään. Että hän vähän aristelee sen kanssa.

Siinä on Mooseksen lain kuudes käsky, kivivuorelaisittain ilmaistuna, ja puhujan tietäen voi miettiä, onko repliikissä kyse vain vapautuneisuudesta vai paljastaako kohtauksen huumori myös Pentinkulman ja koko Pohjantähden hypokrisian moraalista järjestystä.

Huumori tulee Pohjantähteen ensimmäisessä joukkokohtauksessa, pärekattotalkoissa. Niissä Linna näyttää myös taitonsa luoda muutamalla piirteellä yhteisöön tyyppejä, joissa korostuu yksilöllisyys. Ilmeisesti juuri tämä viehättää lukijaa, eritoten mieslukijaa, vielä nykyisessä massayhteis­kunnassakin, jossa hellitään harhaa lopulta koittaneesta yksilöiden ajasta.  Ehkä siinä myös häivähdys on Hannu Raittilan löytämästä jätkäpojan linjasta, vaikka jätkää Väinö Linnassa sen paremmin kuin hänen romaaniensa henkilöissä on peräti vähän.

Linna todella on herrastelija, ehkä jopa Pauli Pylkön tarkoittamassa mielessä, ja jätkäromantiikan lämmittely tuntuu tyydyttävän lähinnä 2000-luvun mieslukijan tarpeita. Naislukijoiden tarpeisiin Elinan seksuaalinen herääminen on sittemmin kuvattu mutu-menetelmällä naurettavaksi, mikä on vielä anakronistisempaa ja typerämpää kuin miehinen värjöttely myöhempien aikojen kansallisromanttisella hiilloksella.

Elinan ripiltä paluusta lähtien Pohjantähden sukupuolinen ja poliittinen intensiteetti alkavat kasvaa. Akselin lihalliset halut nousevat yhdessä herravihan kanssa. Kirjan keskeiset seksuaaliset yhteenotot ovat kohta käsillä, ja poliittisten yhteenottojen epämääräinen odotus luo ensimmäisen osan loppuun vaimean uhkaavan tunnelman. Anttoo palaa vankilasta, Akseli nai raivokkaasti Aunea vuorotellen Oskarin kanssa, kiertelee avuttomana ja kömpelönä Elinaa, voittaa järjettömän niittokilpailun kartanon voutia vastaan. Janne menee naimisiin, ja häät ovat poliittisen nousuhumalan kyllästämät.

Tästä lähtien Pohjantähdestä kasvaa myös korostetusti Jannen ja Akselin romaani. Molemmat kykenevät omalla tavallaan johtamaan, mutta kapina erottaa heidät. Janne torjuu aseet, mutta kykenee kahden rintaman poliittiseen taisteluun.

Romaanin perusristiriitaan ei heistä kummastakaan ole vastaamaan. Akseli unohtaa ja selkäänsä saaneena taipuu Elinan hurskautta kohti; Janne jää kaikessa vaille tyydytystä. Ilottomuus on tämän sanavalmiin miehen osa. Ainoat ihmiset joihin Jannella näyttää olevan välitön suhde ovat kirkonkylän lapset, jotka palvovat häntä. Pojanpoikaansa hän halveksii. Tämän isää ei juuri edes mainita.

Ei ole sattumaa, että ne henkilöt, jotka kotikulmille palaava Janne romaanin lopussa kyläraitilla kohtaa, ovat Kankaanpään Elias ja Leppäsen Aune. Juoppo ja kylähuora edustavat omalajistaan jatkuvuutta, joka on Linnan dialektiikan tuolla puolen. Kiviojan Vikin tapaan myös Aune ja Elias näyttävät toteuttavan oman luontonsa loppuun saakka. Ehkä juuri he ovatkin romaanin voittajia; muitakaan ehdokkaita ei oikein ole tarjolla. Eikö sitä paitsi Eliaksen avausrepliikki Jannelle ole eksistentiaalisuudessaan jotenkin voitonriemuisen piittaamaton?

– Jumalauta… Tiedäks minä kuolen tänäpä…

10.

Koska Akselista ei kylän porukoissa oikein ole miesten mieheksi, paitsi voimiensa vuoksi, hän ryhtyy korostetusti perheenisäksi. Kapinallisuutta ja vihaa muutos vain lietsoo, mutta muutoin Elina vaikuttaa Akseliin kuin kansanopisto. Akseli alkaa puhdistaa kotia. Hän höylää penkit, kaipaa mattoja, haluaa maalia seiniin.

Mitä hän yrittää peittää? Isänsä nuukuuden aiheuttamaa häpeää? Aunen likaisuutta? Jotakin hän maksaa, koko elämänsä ajan, ja hinnan tajuaa oikeastaan vasta, kun sydän pettää. Tuntuu kohdalliselta, että kuolinsyyn verbi viittaa myös petokseen.

Jos Pohjantähteä välttämättä haluaa lukea suomalaisen miehen kuvauksena, Akselin kaksijakoisuus ja Elinan lempeydessään kammottava vallankäyttö saattaisivat olla hyviä lähtökohtia. Historiallisesti maakysymys ja kysymys maatyöläisten asemasta ovat kapinaan nousun osaselittäjiä, mutta Pohjantähden fiktiossa Akselin viha, syvä, suomalainen viha, vaatii perustakseen nämä yhtenäiskulttuurin ristiriitaiset rakenteet.

Hetkittäin Akseli kykenee iloon, varsinkin pienessä humalassa, mutta itkemään hän ei suostunut edes lapsena, kun isä hakkasi hänet sinisen kirjavaksi. Itkun aiheeksi ei riitä tappio punakaartissa. Edes kuolemanselli, veljien kuolema tai kahden pojan menettäminen eivät siihen riitä. Vasta kun kolmaskin poika, Vilho, kaatuu sodassa sitä maata vastaan, johon isä on aikanaan yrittänyt paeta, Akseli eristäytyy talliin ja itkee.

Määritelmän mukaan hän ei enää ole mies. Tappio on totaalinen ja talliin vetäytyminen tuossa tilanteessa huomaavainen teko. Ei sitä itkua ihmiskorva olisi kestänyt. Kamalaa sen on täytynyt olla hevosellekin.

11.

Kun Janne Pohjantähden kolmannen osan lopussa, ennen nukahtamistaan Koskelassa, ajattelee nuoruuttaan, pientä elämää kuttuineen, lehtikerpoineen ja taksvärkkeineen ja elämänkaarta, jonka toisessa päässä hänellä on nyt kahden huoneen ja keittiön osake, kunnallisneuvoksen arvonimi ja tyhjä mieli, eikö juuri siinä ole jotakin erityisen huomionarvoista? Eikö ole aivan kuin itse romaani yrittäisi sanoa jotakin omasta riittämättömyydestään, siitä mikä menee yli sen horisontin?

Pohjantähdessä liki kaikki kokevat tappion, vain Edistys voittaa. Sen keskeinen edustaja, Janne, kokee eläneensä turhan elämän, mikä on hiukan eri asia kuin se, että Akseli ennen kuolemaansa on kokenut menettäneensä kaiken saavuttamansa. Molemmat ovat kadottaneet elämänsä jollekin itseään suuremmalle.

Sekä Janne että Akseli nousevat, omilla tavoillaan, vastarintaan, ja molemmat saavat siitä maksaa. Akseli sortuu paitsi historian vyöryyn myös periluterilaiseen kahden naisen loukkuun. Jannen tappio on etääntyminen sekä sodan osapuolista että yhtenäiskulttuurin moraalista, sanalla sanoen ihmisistä. Älykkään miehen näkökulmasta siihen on ehkä syynsäkin.

Pentinkulma on yhteisö, joka on täynnä vastenmielisiä ihmisiä ja jota hallitsevat yhteisöjen tavanomaiset paheet: kateus, kauna, typeryys ja viha. Yhteisössä suora kansalaisdemokratia toteutuu teloituksina ja kenttätuomioistuimina. Tietysti yhteisö myös suojaa. Jossakin määrin Pentinkulma sietää kaikkia, jopa Aunea, omina ihmisinään, ja juuri Aunea pentinkulmalaiset näyttävät sietävän jopa paremmin kuin Pohjantähden kertoja. Janne ei tähän joukkoon, omiin, lopulta kuulu: hänelle jää politiikka, jossa jokainen voittokin tunnetusti tapaa kääntyä ainakin tekijänsä tappioksi. Politiikassa ei tule valmista.

Linna todella oli toisen tasavallan kirjailija, edistyksen kasvatti. Eikö edistys olekin vain yksi niistä loputtomista aatteista, joiden vuoksi yksilön elämä ja kokemus on uhrattu ja uhrataan?

On toinen asia, että vastaavia aatteita ja niiden myötä uutta Pohjantähteä ei tule eikä tarvita. Yksilön kokemus ja ihmiselämä uhrataan nyt hinnoittelulla. Vaikka siinä suhteessa kilpajuoksu pohjalle ei pääty, kokoavaa aateromaania, jotakin Linnan suurten romaanien tapaista, on hedelmätöntä ikävöidä. Sen on vaikkapa Hannu Salama osoittanut tuotannollaan, josta Juhannustanssit tuovat oudosti mieleen ne tanssipaikan äänet, joita Janne Pohjantähden lopussa synnyinkotinsa raunioilta kuuntelee.

12.

Väinö Linna oli viime vuosisadan kasvatti myös sikäli, että Pohjantähdessä hän jää järjen ja uskon välisen ristiriidan vangiksi, koska hän itse on itsensä ohjelmallisesti siihen nurkkaan maalannut.

Muita vaihtoehtoja, toisenlaista kokemusmaailmaa, ei ole, koska kaikki vaihtoehtoiset polut kertoja on tuhonnut ja koska vanhuuden tultua kivivuorelainen huumorikin hyytyy. Seksuaalisuus Kivivuorilta on tainnut hyytyä heti nuoruuden ilotulituksen jälkeen. Omalla tavallaan Janne on päätä pidempi romaanin muita henkilöitä, mutta henkilönä hän on vielä ohuempi kuin trilogian keskeiset naiset.

Linnan metodin kannalta tämä etäännyttäminen on tarkoituksenmukaista. Ehkä moniulotteiset henkilöhahmot eivät kuulu Pohjantähteen?

Kumpi Pohjantähdessä siis lopulta on sankari, Janne vai Akseli? Jannen oma vastaus tietysti on selvä. Jo sodan jälkeen hän kuivasti toteaa sankarien ajan päättyneen, kun hän itse on ollut viemässä viimeistä raivaajataattoa kunnalliskotiin. Kyse on Susi-Kustaasta.

Lukijansa Pohjantähti johtaa lopuksi saman suon laitaan, jonka raivaamisesta kaikki on alkanut, ja suohon kertoja myös lukijan jättää. Vanhentuneet, kaiken menettäneet sisarukset kohtaavat, asemiinsa ja asentoihinsa juuttuneina, kuin kaksi nautaa nevassa. Mies on Valistuksen järjen ruumiillistuma, nainen kristillisen puhtauden, ja ero taitaa olla yleisesti oletettua paljon pienempi. Eikö joku joskus ironisoinutkin Valistusta pohjimmiltaan perheenäitien siisteysprojektiksi?

Suosta tietysti tulee mieleen, että suohon laulaminen on suomalaista perinnettä, mutta ehkä romaanin kertoja Elinan loppu­laululla – niin syvä on kuin pitkäkin – sentään yrittää nostaa edes lukijansa kuiville. Kaunis ja puhutteleva loppu tällä suoma­laisen vihan eepoksella onkin.

 

Jarmo Uusi-Rintakoski on yhteiskuntatieteiden maisteri ja vapaa toimittaja.



Artikkelit
Päivystävä tekstintutkija: Datanomin tapaus ja puolikuolleita kirjaimia

Edistyksen ja selviytymisen moraali

Kohti pelkojen juuria

Virtuaalitodellisuus pelottaa lapsia

Yleisökysymys: Kauppojen ja kauppaketjujen nimet

Gradut: Kuluta henkesi edestä

Viestintäjarrut hidastavat kulttuurien kohtaamista

Tärkeä viesti! Laita eteenpäin!

Nimenpyörittäjä: Edistystä Kitymarketista

Suurkunnasta ei ole kotiseuduksi

Espanjantauti kaatoi varusmiehiä Suomessa 1918–1920

Kelpaa teloitettavaksi

Kirjahaaveet kansiin

Nilkan pakina: Edistyksellistä reippailua neljännellä vuosituhannella

Pyhä ja paha: Palautetta yleisökysymyksestä

Aineksista aiheiksi: Yksityinen ja salainen – yhteinen ja yleinen

Ajan sana: Normipäivä

Märepala: Harmista sikakiukkuiseen ärtsyraivoon

Polemiikin aiheita: Tappamisen vaikeudesta

Päättömiä hevosia ja perkeleen puhallustorvia

Arvioita, katsauksia: Ornitologiaa Turun Akatemian ajalta

Arvioita, katsauksia: Kielenhuoltoa kaikelle kansalle

Arvioita, katsauksia: Musiikillista rikkautta

Hiidenkiveltä näkyy: Tuottavuusohjelma murjoo sanakirjan

Pääkirjoitus: Kenelle kirjoitan?

Punamullan kantaisät (Suomalaisen kirjallisuuden järkäleistä)

Arvioita, katsauksia: Uusi ihmiskuva yritysten opiksi

Arvioita, katsauksia: Historioitsijat maantieteilijöinä

Arvioita, katsauksia: Ajankohtaista asiaa monikulttuurisuudesta, maahanmuutosta ja sen kritiikistä

Arvioita, katsauksia: Hillittyä pohdiskelua yhteiskuntaluokista

Arvioita, katsauksia: Tiiliskivi kirjastojen historiasta

Arvioita, katsauksia: Perihämäläisyydestä monikielisyyteen

Arvioita, katsauksia: Merkittävä lisä maamme filosofiaan

Arvioita, katsauksia: Kehyksiinsä hahmoteltu muotokuva

Arvioita, katsauksia: Salapoliisiromaani kansalaiskasvattajana

Hiidenkivi
Suomalainen kulttuurilehti

Julkaisijat
Kotimaisten kielten keskus
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura
Suomen Kotiseutuliitto
Päätoimittaja
Outi Lauhakangas
P. 0456 347 353
outi.lauhakangas@stellatum.fi

Toimitussihteeri
Tuija Metsäaho
P. 0440 358 690
tuija.metsaaho@stellatum.fi
Toimitus
Hiidenkivi
Stellatum Oy, Purotie 1 B
00380 Helsinki

Kustantaja
Stellatum Oy
Purotie 1 B, 00380 Helsinki
Ilmoitusvaraukset
Anne Paavilainen
P. 09 2245 210, 0400 435 636
anne.paavilainen@stellatum.fi

Tilaukset ja osoitteenmuutokset
tilaajapalvelu@stellatum.fi
www.stellatum.fi
P. 03 4246 5301
Tilaushinnat Suomessa:
Kestotilaus 52,32 €
(laskutusväli 12 kuukautta),
määräaikaistilaus 55,59 €
(12 kuukautta)
irtonumero 10 €.