LEHDEN UUSIN NUMERO

4/2011
Etusivu      Arkisto      Palaute      Yhteystiedot      Tilaa      Omat tiedot     

Juoksija sortuu, runoilija syttyy

(Kuva: Suomen ravisportin kalenteri 1886)

 

ERKKI VETTENNIEMI

 

Lievästi hätkähtäen avasin taannoin J. H. Erkon Valittujen teosten sata vuotta aikaisemmin ilmestyneen niteen. Olin tekemässä tutkimusta kotimaisen kilpajuoksun varhaisvaiheista, selvittelin ihmisten ottamien juoksuaskelten historiaa. Niteessä oli runo entisestä juoksijasta.

 

Sen verran olin jo oppinut, että 1800-luvun  Suomessa ihmisille oli juoksuja tarjolla harvakseltaan. Sellaiset koitokset olivat kuriositeetteja, sillä vain hevosten oletettiin kiitävän soikiota ympäri kellon käydessä ja täyden katsomon tarkkailun alla.

Asia oli mahdollista varmistaa kaunokirjallistenkin tekstien avulla. Juokseva ihmishahmo vakiintui kotimaiseen kirjallisuuteen vasta itsenäisyyden vuosina. Sitä ennen ihmisjuoksijat esiintyvät fiktiossa lähinnä koomisen kevennyksen luojina, kuten Tiituksen pakinassa 1910-luvulla. Herra Kenonen innostuu vedonlyönnin vuoksi maratonjuoksusta, ja arvata kai sopii, että urakka ei pääty pyylevän hölkkääjän seppelöintiin.

Sitten punnitsin kädessäni kirjaa, jonka sisällysluettelo kertoi nuoren J. H. Erkon laatineen runon nimeltä ”Entinen juoksija” 1890. Oliko tuon vuosisadan Suomessa kuitenkin sommiteltu jopa runoja juoksijoiden kunniaksi?

 

Surullisen hahmon suurjuoksijat

Erkon runo on siis osoitettu entiselle juoksijalle. Se on sinänsä painava ele, ja se muistuttaa amerikkalaisen historioitsijan Allen Guttmanin pienestä mainiosta 2000-luvun esseestä, jonka otsikko tekee puolestaan kunniaa englantilaisen A. E. Housmanin runolle ”To An Athlete Dying Young”.

Housmanin elegia ilmestyi alun perin 1896. Siinäkin puhutaan entisestä juoksijasta, nuorena nukkuneesta sankarista, jota toverit viimeistä kertaa kantavat harteillaan – siunaustilaisuudesta hautausmaalle. Kuten Guttman huomauttaa, tämä urheilija vältti sen vertauskuvallisen kuoleman, joka muutoin olisi myös hänen kohdalleen osunut: askeleen lyhenemisen, suorituskyvyn vähittäisen sammumisen.

Ennenaikainen kuolema vei Housmanin juoksijanuorukaisen ikuiseen lepoon ruumiillisen kukoistuksen hetkellä.

Guttman keräsi tekstiinsä lukuisia esimerkkejä fiktiosta, jonka pääosassa on tavalla tai toisella kaatuva kilpajuoksija. Tragediat kertautuvat ainakin 1900-luvun eurooppalaisessa kaunokirjallisuudessa, sillä sitä aikaisempaa kirjallisuutta Guttman ei tullut kartoittaneeksi. Housmanin runo on hänen tarkastelunsa kaukaisin kiintopiste. Sehän sopii, kun pidetään mielessä ajoituksellinen yhteensattuma: samana vuonna (1896) alkoi Ateenasta kansainvälisten olympiakilpailujen historia.

Niissä kisoissa ottelivat yksinomaan ihmiset. Sitä vastoin antiikin Kreikassa ja modernissakin maailmassa oli ensin laitettu asialle hevoset. Housmanin Englannissa hevoset laukkasivat, Guttmanin kotimaassa Yhdysvalloissa ravasivat. Myös Suomessa suosittiin 1800-luvulla ravia, ja Erkon runo vuodelta 1890 on lähemmin katsoen eli totta puhuen omistettu nelijalkaiselle juoksijalle.

 

Pattijalka, rikkihappo ja puukon pisto

Runon alkusäkeissä muistutetaan juoksijahevosen elinvoimaa uhkuneesta menneisyydestä. Polleksi kutsutti ravuri oli Housmanin ihmisjuoksijan tavoin suotta hakenut vertaistaan: Sit’ ylistettiin ja ihailtiin / Ja voitti se palkinnoita / Ja päivälehdissä mainittiin / Sen suuria ansioita.

Kilpavuosiensa jälkeen Polle päätyi ”köyhän miehen talliin”. Palkinnot oli kaiketi pantattu, triumfeista kertoneet lehdet hapertuneet. Entinen ravuri raatoi metsissä ja pelloilla nälkää nähden, hiljalleen hiipuen.

Niin synnyltään jalo juoksija
Kävi ahdasrintahiseksi,
Sai pattijalkana ontua
Ja joutui hylkiömeksi.

Niin Polle kuihtui ja kuoli pois,
Se haudattiin tässä tuonaan.
Mut kenties taivas nyt kohtelee
Sitä armollisemmin luonaan.

Fiktion ulkopuolisesta maailmasta kannattaa huomioida, että vuoteen 1890 mennessä raviurheilua oli harjoitettu Suomessa neljännesvuosisadan verran. Koska juoksijapolvet väistyivät radoilta noin viiden vuoden välein, Erkon tekstin aikalaislukijoilla täytyi olla laajaa näkemystä täysinpalvelleiden ravureiden kohtalosta.

Mahdollisesti jonkun lukijan aatos lennähti Veikkoon, ajankohdan palvotuimpaan ravisankariin. Tämä ori oli vain neljä vuotta aikaisemmin joutunut äkillisesti luopumaan juoksupuuhista. Veikko oli ravannut palkintosijojen arvoisesti senaatin sponsoroimissa valtionajoissa vuodesta 1876 lähtien, vieraillut menestyksellisesti Ruotsissakin, ja ansainnut ”ravikuninkaan” sekä ”rakastetun veteraanin” kaltaisia hellittelynimiä.

Kateelliset kilpailijat turmelivat Veikon etujalat rikkihapolla Hämeenlinnan suurajojen aattona 1886. Ravikansa tyrmistyi, ja kun eläinlääkäri-hevosmies Ludvig Fabritius kokosi kyseisen vuoden kilpailukalenterin, hän tallensi sen sivuille runomuotoisen tulkinnan välikohtauksesta. Lainaan anonyymiä riimittelijää:

Hän rikottuine jalkoineen
Radalle vietihin,
Kuin ylemmäksi vedoten
Hän katsoo ihmisiin:
”Sä kansa, jot’ oon palvellut,
Kuink’ oot sä näin mun palkinnut?”

Proosankin puolella tunnetaan vavahduttavia juoksijakohtaloita. Kansankirjailija Paavo Kuutamo julkaisi sanomalehti Hämäläisessä jatkosarjana romaanin Torpan tyttö, jonka ravijakso ilmestyi talven 1884 kilpa-ajokaudella.

Tuhkimotarinan tähti on työhevonen Orkko, joka tulee niin sanotusta pystymetsästä ja voittaa Hämeenlinnan maineikkaat kisat. Orkko ottaa auliisti vaarin ohjastajan kehotuksesta kohottaa etenemisnopeutta: ”Se oli hänestä huvityötä koska hän kerran oli luotu juoksiaksi.”

Ajon jälkeen omistaja kieltäytyy myymästä joutuisaa orittaan; hänelle riittäisivät voittajalle luvatut tuhatlappuset. Ikävä kyllä palkinnot on tapana luovuttaa maljapuheiden kera. Maljat eivät jää yhteen eivätkä kahteen, niiden jäljiltä maistellaan teräviä, ja loput tienestit hummataan uhkapelipöydässä.

Seuraavana aamuna Orkon tokkurainen isäntä käyskentelee tallia kohden. ”Jos hän olisi rajumielinen pohjalainen, niin ehkä hän synkkämielisyydessään olisi pistänyt puukon Orkon kurkkuun ja siten tehnyt lopun kaikesta ystävyydestä”, kertoja arvelee. ”Nyt hän vain hyväili hevosta – ja lausui vielä kerran: ’Voi minua, voi sinua, voi ettei olis kumpaakaan.’ ”

 

Ihmisravureiden aika

Muinaisen ravikirjallisuuden tummat sävyt eivät sinänsä hätkäytä. Traaginen sankari on missä tahansa fiktiossa verrattomasti yleisempi kuin särötön päähenkilö, lupaahan vamma sielussa korkeampaa draaman kaarta kuin läpikotainen hyvyys. Kertomus juoksijakyvyn varttumisesta olympiavoittajaksi voi olla vauhdikasta urheilukirjallisuutta, mutta kaunokirjallisuuteen vaaditaan tavallisesti jotain muuta – vaikka sitten palkintojenjaon jälkeinen luhistuminen.

Yllättävää on se, että raviaiheinen kirjallisuus vahvistaa Guttmanin havainnon näin varhaisessa vaiheessa. Juoksijafiktion puhuttelevin sankari todella on sortunut sankari. Kun kilparadasta rakentuu elämäntaipaleen vertauskuva, kaikki osallistujat eivät voi läpäistä koitosta menestyksellisesti. Joillekin käy yhtä surkeasti kuin Erkon ravurille, jonka elämä sammuu kahdesti: ensin juoksuvuosien katkeamiseen, sitten fyysiseen kuolemaan.

Onnellisia ovat tässä katsannossa ne Housmanin nuorukaisen kaltaiset juoksijat, jotka korjataan tuonpuoleiseen suoraan maaliviivalta.

Yrjö Jylhä muuten suomensi Housmanin runon 1920-luvulla. Ajoitus oli sikäli ennakoitavissa, että sillä vuosikymmenellä vaikuttava kokoelma kotimaisia kaunokirjailijoita löysi urheilullisen tematiikan. Toisaalta juuri silloin taisi olla enemmän kysyntää kirjallisuudelle, joka heijasteli Paavo Nurmen ja kumppaneiden urotekoja ei-fiktiivisillä juoksuradoilla. Jylhä omistikin runon myös Nurmelle:

Missä vaellatkin kilpatiellä,
liput ympärilläs hulmahtavat siellä,

äänet tuhannet kuin myrsky pauhaa,
mutt’ ei mikään häiritse sun sielus rauhaa.

Ravifiktiossa sellainen paatos oli ollut voitettu kanta edellisen vuosisadan puolella. Seuraava haaste voisikin olla selvittää, millaisella viiveellä traagisen ihmisjuoksijan hahmo viimein asettui kotimaiseen kirjallisuuteen.

 

Erkki Vettenniemi on yhteiskuntatieteiden tohtori, historioitsija ja tietokirjailija.

 

AIHEESTA ENEMMÄN

J. H. Erkko, Valitukset teokset I. Otava 1910.

Suomen ravisportin kalenteri 1886 ja 1887. Toim. Ludvig Fabritius.

Allen Guttman, ”The Road All Runners Run”. – Journal of Sport History 2/2001.

Yrjö Jylhä, Viimeinen kierros. WSOY 1931.

Tiitus, ”Herra Kenonen juoksee ’maratoonia’”. – Urheilijan Joulu 1916.

Erkki Vettenniemi, Suomalaisen urheilun synty. Ravisportti 1800-luvulla ja sen vaikutus ihmisurheiluihin. SKS 2008.



Artikkelit
Hiidenkiveltä näkyy: Oikeus kulttuuriperintöihin

Päivystävä tekstintutkija: Muu maa mutikka

Avioaikeita vai syntistä menoa?

Nimenpyörittäjä: Rakkauden puistossa

Juhani Aho 150 vuotta

Juhani Aho ja pariisilainen rakkauden fysiologia

Väärnissä vaalitaan pappilaperinteitä

Sudenkuoppa ja muita tekstejä

Juoksija sortuu, runoilija syttyy

Arjen tarkkanäköinen tulkki

Miten lappalainen muuttui saamelaiseksi

Nilkan pakina: Syväoppineita ja sanan säiliä

Sodankyläläinen identiteetti

Ajan sana: Voodoosta vodou

Uhanalaiset saamen kielet elpyvät

Gradut: Kuka omistaa menneisyyden?

Valtakunnalliset kotiseutupäivät Turussa: Eurooppalaisuutta etsimässä

Kirjan tarina valtasi apteekkarin talon

Puna-armeijan kenraalilla oli sotavankileirillä oma parakki (VAIN VERKOSSA)

Arvioita, katsauksia: Vastakohdista syntyy rikas kokonaisuus

Arvioita, katsauksia: Näkökulmia virsiin

Arvioita, katsauksia: Soveliaan vastarinnan rajat

Arvioita, katsauksia: Ajatuksia herättävä historiikki

Arvioita, katsauksia: Elämän ykseyden puolustaja

Arvioita, katsauksia: Museoalan jyhkeä jättiläinen

Arvioita, katsauksia: Ennakkoluuloista valaistumiseen

Arvioita, katsauksia: Nukketeatterit vierailulla

Arvioita, katsauksia: Ikäihmiset yliopistossa

Arvioita, katsauksia: Unohdettu kylätontti tuli päivänvaloon

Arvioita, katsauksia: Parnasso, oman tiensä tallaaja

Arvioita, katsauksia: Urheilusankaruuden uudet raamit

Arvioita, katsauksia: Muuttuva metsä ja metsämaisema

Arvioita, katsauksia: Posliinia sosialistisesta laboratoriosta

”Teatterin oikullisuus, onnen vaihtelevaisuus...”

Märepala: Jaloa ihmistä jäljittämässä

Pääkirjoitus: 150 vuoden aikaperspektiivi

Hiidenkivi
Suomalainen kulttuurilehti

Julkaisijat
Kotimaisten kielten keskus
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura
Suomen Kotiseutuliitto
Päätoimittaja
Outi Lauhakangas
P. 0456 347 353
outi.lauhakangas@stellatum.fi

Toimitussihteeri
Tuija Metsäaho
P. 0440 358 690
tuija.metsaaho@stellatum.fi
Toimitus
Hiidenkivi
Stellatum Oy, Purotie 1 B
00380 Helsinki

Kustantaja
Stellatum Oy
Purotie 1 B, 00380 Helsinki
Ilmoitusvaraukset
Anne Paavilainen
P. 09 2245 210, 0400 435 636
anne.paavilainen@stellatum.fi

Tilaukset ja osoitteenmuutokset
tilaajapalvelu@stellatum.fi
www.stellatum.fi
P. 03 4246 5301
Tilaushinnat Suomessa:
Kestotilaus 52,32 €
(laskutusväli 12 kuukautta),
määräaikaistilaus 55,59 €
(12 kuukautta)
irtonumero 10 €.