LEHDEN UUSIN NUMERO

4/2011
Etusivu      Arkisto      Palaute      Yhteystiedot      Tilaa      Omat tiedot     

Miten lappalainen muuttui saamelaiseksi

 

 VELI-PEKKA LEHTOLA

 

Saame- tai saamelainen-sanan on usein väitetty juurtuneen suomen kieleen vasta 1960- ja 1970-luvulla saamelaispoliittisen liikkeen myötä. Sitä käytettiin kuitenkin pohjoismaisissa valtakielissä jo vuosisatoja sitten, ja suomalaisessakin julkisuudessa se yleistyi 1900-luvun alkupuoliskolla. Sanan lienevät tuoneet suomen kieleen saamelaiset itse, ja käyttäjätkin olivat usein saamen kielen taitoisia.

 

Saamelaiset tunnettiin koko ajanlaskumme jälkeisen vuosituhannen ajan valtaväestöjen julkisuudessa nimityksellä fennit eri muunnelmineen. Norjan kielessä finn tarkoittaa edelleen saamelaista. Termi vaihtui 1100-luvulla uuteen nimitykseen, joka oli venäläisessä lähteessä muodossa lop, germaanisissa/skandinaavisissa lähteissä lapp, lappalainen. Molemmat olivat ulkopuolisten antamia nimityksiä, lapp-sana alkujaan ilmeisesti suomalaista perua.

Saamelaiset itse käyttivät kaiken aikaa omakielistä nimitystä, nykypohjoissaameksi sápmelaš tai sápmi. Sen varhaista historiaa kuvastaa se, että sanalle on vastineensa kaikissa saamen kielissä. Valtaväestöjen kieliin se tuli pikkuhiljaa viimeistään 1600-luvulla. Jo Johannes Schefferus mainitsi saamelaisten käyttävän alueestaan ja itsestään omia nimityksiä Sabmienladti sekä sabmi tai same.

Myös suomenkielisestä julkisuudesta, erityisesti lehdistöstä, löytyy 1800-luvulta lähtien mainintoja siitä, että ”lappalaiset” käyttivät itsestään saame-nimitystä. Hieman uuden merkityksen sana sai 1900-luvun alussa, kun sitä alettiin käyttää itsenäisenä terminä ilman selityssuhdetta lappalainen-sanaan, kansan itsestään käyttämän nimityksen tapaan. Samalla termi sai symbolisia ja poliittisia latauksia.

 

”Saamilaiskansan” tulevia ja menneitä

Kuopion hiippakunnan piispa Juho Forsman (myöh. Koskimies) halusi Utsjoen tarkastusmatkallaan vuonna 1902 rohkaista saamelaisia niin äidinkielensä käyttöön kuin uuden koulusivistyksenkin pariin. Hän piti matkallaan saamenkielisiä saarnoja ja korosti äidinkielen merkitystä kirkon piirissä. Puhuessaan tarpeesta omaksua myös uuden yhteiskunnan arvoja hän totesi: ”Tarvitsee siis saamilaiskansa täällä enemmän tietoja kuin sillä ennen on ollut.”

Piispankertomuksessaan, joka sisälsi saamenkieliset saarnat, Forsman ei selitellyt saamilais-sanaa, vaan merkitys tuli ymmärrettäväksi käyttöyhteydestä. Tapaus näyttää heijastaneen piispan halua osoittaa tietynlaista ”sisäpiiriläisyyttä”, johon saamen kielen taito antoi mahdollisuuden. Saamen kielen puolustajana hän ei ollut harvinaisuus pohjoisessa hiippakunnassa, sillä jo piispa Gustaf Johansson piti 1890-luvulla saarnoja saameksi ja puolusti äidinkielistä opetusta.

Kaikesta päätellen saamilais-sana ei ollut Forsmanin omaa keksintöä, vaan joku lienee käyttänyt sitä Utsjoella piispan kuullen. Kyseessä saattoi olla Josef Guttorm, Sortavalan seminaarin käynyt (saamelais)kansallistietoinen opettaja. Vuonna 1908 kirjeessään juuri piispa Koskimiehelle hän totesi, että ”tällä hetkellä me Sämilaiskansa emme ole mitään muuta kuin lappalaisia.” Käsite lappalainen sisälsi siis hänen mielestään jonkin halveksivan vivahduksen, jota hän halusi välttää omakielisellä nimityksellä.

 

Larin-Kyösti saamen asialla

Toisenlainen tapaus oli runoilija Larin-Kyösti, joka julkaisi kaksi saamelaisiin liittyvää runoteosta, Aslak Hetta -runoelman (1909) ja ”sävelrunon” Aslak Smaukka (1913). Runoelma vilisi erilaisia saame-kantaisia sanoja. Niinpä päähenkilö ”kasvoi Saamemaassa, sadun maassa”, näki unia ”muinaisajan saamisankareista” ja veisti hirsiä ”saami-isäin puista”. Kannessa olevaa mainintaa ”Kertova lappalaisrunoelma” lukuun ottamatta teos käytti yksinomaan saami-muotoa ilman viittausta lappalaisiin.

Oudoksi tapauksen tekee se, että Larin-Kyöstillä ei näytä olleen mitään siteitä Lappiin, saati saamelaisiin. Vuonna 1904 hän kyllä suunnitteli Lapin matkaa ja kyseli neuvoja tuon ajan johtavalta asiantuntijalta Frans Äimältä. Tämäkään ei käyttänyt saame-nimitystä.

Larin-Kyösti oli kotoisin samasta kaupungista kuin Armas Launis, joka myöhemmin tunsi hyvin saame-sanan käytön. Larin-Kyöstin Lapin kiinnostus oli kuitenkin jopa varhaisempi kuin Launiksen, joka kulki Lapissa vuosina 1904–1905.

Launis lienee omaksunut saami-sanan käytön Tenon oppaaltaan Petteri Helanderilta, joka tuli myöhemmin tunnetuksi kirjailija Pedar Jalvina. Guttorm esitteli hänet Launikselle. Helander käytti sanaa lappalainen ikään kuin virallisena terminä, mutta puhuessaan henkilökohtaisista tai tunteisiin liittyvistä asioista hän toi esiin saami-sanan: ”Me Saamelaiset, jotka asumme pohjolan jylhillä tuntureilla, olemme kyllin onnelliset huvitellessamme itseämme salaperäisessä luonnossa.”

Voi olla, että Launiksen kautta Helander oli Larin-Kyöstinkin linkkinä saame-sanan käyttöön. Siitä, että hän lienee eläessään käyttänyt sitä runsaasti myös puheissaan, kertoo seminaaritoverin, runoilija Einari Vuorelan muistokirjoituksen yksityiskohta vuosia myöhemmin: ”Hän tunsi olevansa Aslak Hetta, joka oli valmis vaikka väkivalloin ajamaan pyhää asiaansa – Saame-kansan pelastusta joutumasta sukupuuttoon.”

 

Saamen sävyt

Arvelua siitä, että saami-sanan esittelivät usein saamelaiset itse, vahvistavat esimerkit Norjasta ja Ruotsista 1900-luvun alusta. Kun saamelaiset alkoivat osallistua valtaväestön keskusteluun, he nimesivät radikaaleja yhdistyksiä tyyliin Helgelandske Samiske Forening tai lehtiä norjan- tai ruotsinkielisillä nimillä Samenes Venn tai Samefolkets Egen Tidning. Jälkimmäistä muuten Rovaniemi-lehti kommentoi vuonna 1920, että Ruotsissa oli alettu julkaista ”lappalaisille eli sameille tarkoitettua sanomalehteä ’Samekansan Oma Sanomalehti’.”

Suomessa kunnanvaltuuston puheenjohtaja O. J. Guttorm saattoi 1920-luvulla kertoa utsjokelaisen haluavan ”kehittyä suomalaisen rinnalla saamilaisena”. Tällaiset kannanotot herättivät suomalaisissa epäilyksiä liiallisesta lappalaiskansallisesta hengestä ja niissä nähtiin epäilyttävät ”saamilaisten johtomiesten sormenjäljet”.

Saame-sanan käyttö näyttää 1920- ja 1930-luvullakin perustuneen henkilöihin, jotka osasivat saamea tai olivat saamelaisiin läheisissä yhteyksissä. Sellaisia olivat esimerkiksi Samuli Paulaharju, kirkkoherrat Tuomo Itkonen ja Erkki Vuornos tai saamelaissyntyinen Aslak Outakoski. Koulutarkastaja Alfred Salmela ei liene kieltä osannut, mutta hän käytti saame-sanaa useissa kirjoituksissaan. Nimismies E. N. Manninenkin huokaisi: ”Hohhoh, saat uskoa, sanoo saamelainen, Lapissa ei suoriteta tarkoituksetonta tekoa.”

Lukuisista saame-maininnoista huolimatta lappalainen-sana säilyi edelleen vallitsevana terminä. Saamelaisten asioiden ajamiseen paneutunut Lapin Sivistysseura (perustettu 1932, saamenkielisessä asussa Sami Cuvgehusseärvi) käytti lappalainen- ja Lappi-nimitystä. Seuran tilaamassa suomennoksessa saamelaisten kansallislaulusta ”Sámi soga lávlla” Otto Manninen puhutteli kuitenkin ”Saamen sukua” ja ”Saamen heimoa” ja lopetti uhmakkaaseen huudahdukseen: ”Saamien on Saamen maa!”

 

Saame-sanan ensimmäinen läpimurto

Saame-sana löi läpi suomenkielisessä julkisuudessa ensimmäisen kerran sotien jälkeen. Ei liene yllätys, että se tapahtui saamelaisten oman poliittisen aktiivisuuden myötä. Kun vuonna 1945 Alavieskassa perustettiin ensimmäinen saamelaisten omasta aloitteesta syntynyt yhdistys Samii Litto, se suomennettiin Saamelaisten yhdistykseksi ja sen perustajajäsen Nilla Outakoski kirjoitti Lapin Kansassa:

”Kokous katsoi, että saamelaiset olivat hoitaneet sodassa velvollisuutensa Suomea kohtaan samoin kuin muut suomalaiset ja joutuneet kärsimään vähintään yhtä paljon. Siksi saamelaiset olisi myös saatava suomalaisten kanssa samanarvoisiksi. Se edellyttää, että saamen kieli ja kulttuuri saavat sitä arvostusta, mikä sille kuuluu – ei armosta, vaan koska saamelaiset ovat sen ansainneet.”

Samii Litto alkoi suomenkielisissä asiapapereissaan ja julkaisuissa käyttää johdonmukaisesti nimitystä saame tai saamilainen (”me saamet” tai ”saamit”) termin lappalainen asemasta. Saamelaiset halusivat käyttää omakielistä sanaa tullessaan valtaväestön julkisuuteen.

Lapin Sivistysseura seurasi esimerkkiä, kun seuran sihteeri Karl Nickul vuodesta 1946 lähtien – alussa tosin vaihtelevasti – käytti asiakirjoissa ja tiedotteissa nimitystä saamelaiset tai saamit. Yhdistyksen käytäntö oli jopa vastoin kielitoimiston kantaa, kuten Nickul totesi: ”Kielimiehet eivät kannata saami-sanaa muuta kuin runollisessa tekstissä, koska se on yhdyssanoissa epämukava eikä kielessämme oikein luonteva.”

Samii Litto tavoitteli muun muassa saamen kielen saamista viralliseksi kieleksi niin koulun kuin kirkonkin piirissä. Kun vuonna 1947 saamelaislähetystö vieraili Helsingissä päättäjien luona, Niila Magga pääsi puhumaan saamelaisista muun muassa presidentti J. K. Paasikiven luo. Lähetystö sai aikaan sen, että sisäasiainministeriö perusti vuonna 1949 komitean ”lappalaisten tulevaisuuden turvaamiseksi”. Ensi töikseen komitea muutti nimen Saamelaisasiain komiteaksi.

Vuonna 1952 julkaistussa mietinnössä komitea ehdotti saamelaisten hallinnoiman alueen perustamista sekä saamelaisten vapauttamista armeijasta. Käyttämällä tietoisesti nimityksiä saami ja saamen kieli komitea pyrki ”vakiinnuttamaan meillä saamelaisten itsestään ja kielestään käyttämiin nimityksiin lähemmin liittyvää sanontaa. Samanlainen suuntaus on nykyään havaittavissa myös kaikissa muissa maissa, joissa saamelaisia asuu.”

 

Vanha ja uusi nimitys vaihtelevat

Kun Samii Litto perusti Inarissa suomenkielisen, viikoittain ilmestyvän lehden Tunturisanomat vuonna 1950, se kertoi olevansa ”saamelaisten keskuudessa ilmestyvä sanomalehti”. Myös maakuntalehti Lapin Kansa käytti saame-sanaa 1940-luvun lopulta lähtien. Nimitys lappalainen alkoi Lapin Kansassa syrjäyttää saamelainen-termin vasta 1960-luvun puolella, vaikka molemmat termit tarkoittivat edelleen samaa ryhmää.

Kaikki eivät vanhasta luopuneet. Lapintutkija T. I. Itkonen risti vuonna 1948 ilmestyneen kaksiosaisen teoksensa nimellä Suomen lappalaiset I–II, vaikka totesi alkusanoissa, että lappalainen-nimitys ei ollut Lapin heimolle mieluinen. Hänen veljensä, kielitieteen professori Erkki Itkonen ei tahtonut hyväksyä saame-sanaa vielä 1980-luvullakaan. Sen sijaan Nickul käytti sitä johdonmukaisesti esimerkiksi vuonna 1953 aloitettujen saamelaiskonferenssien ja 1956 perustetun Saamelaisneuvoston suomennoksissa.

Samii Litto antoi vuonna 1962 perustamansa museon nimeksi Saamelaismuseo. Saamelaisliikkeen nousun myötä 1960-luvun lopulta alkaen saamelainen-käsite alkoi taas levitä, joskin ensi alkuun saamelaisetkin saattoivat käyttää molempia termejä.

Vielä 1981 Mikko Korhonen julkaisi kirjan nimellä Johdatus lapin kielen historiaan, mutta sen jälkeen saamelainen-sana on tullut lähes yksinomaiseksi. Kansanomaisena terminä lappalainen säilyi vanhojen saamelaisten puhuessa suomeksi esimerkiksi lapinpuvusta tai lapin kielestä.

 

 Veli-Pekka Lehtola on saamelaisen kulttuurin professori Oulun yliopiston Giellagas-instituutissa.

 

Lappalainen ja saamelainen riidoissa

Pohjoisessa Lapissa virisi 1990-luvulla saamelaisiin liittyvä väittely, jota on nimitetty ”lappalaiskiistaksi” tai jopa ”-sodaksi”. Vuonna 1990 keskustelun kohteeksi tuli ehdotus saamelaislaiksi, jonka tavoitteena oli järjestää uudelleen saamelaisalueen maanomistusolot sekä hallinto. Paikalliset ei-saamelaiset, jotka pelkäsivät menettävänsä omat oikeutensa perinteisiin elinkeinoihin, aloittivat vastaliikkeen, jonka aikana he alkoivat nimittää itseään lappalaisiksi.

Liikkeen ensisijaisena tavoitteena oli estää saamelaislakia toteutumasta, mutta samalla ”uuslappalaiset” pyrkivät valtaamaan saamelaisoikeuksia todistelemalla olevansa yhtä lailla oikeutettuja saamaan saamelaislakiin sisältyviä etuuksia. He alkoivat kirjoittaa uusiksi Lapin historiaa, jonka ”alkuperäisväestönä” olivatkin saamelaisten sijaan kveenit, joista taas ”aidot lappalaiset” polveutuivat. Kyse oli mystifikaatiosta, joka ei vastannut lainkaan historiantutkimuksen tuloksia.

Strategiaan kuului ottaa uudelleen käyttöön lappalainen-sana, jonka saamelaiset olivat hylänneet. Tutkija Maritta Stoor on puhunut ”käsitteenvaltauksesta”, kun merkitykseltään vakiintuneen termin alaa on ensin hämärretty ja täytetty se uudella, poliittisemmalla merkityssisällöllä. Täsmällisempää olisi puhua terminvaltauksesta, koska kyseessä oli uusi käsite.

”Uuslappalaiset” viljelivät yleisönosastoilla väitettä siitä, että saamelaiset olivat historiallisesti myöhään maahan muuttaneita ”norjalaisia”, jotka olivat ottaneet haltuunsa ”alkuperäisten lappalaisten maat”. Niinpä saamelainen-sanakin oli heidän mukaansa 1960-luvulla syntynyt poliittinen termi, jolla ”uusi puolue” oli perustellut oman ryhmänsä valtaanpääsyä – olihan lappalainen-sana 1970-luvun jälkeen ”salaperäisesti” vaihtunut saamelainen-termiin.

Saamelainen-sanan yleistymisessä ei kuitenkaan ollut kyse minkään uuden ryhmän syntymisestä, vaan näkökulman muutoksesta. Se rinnastui yleismaailmalliseen ilmiöön, jossa vähemmistöt ja alkuperäiskansat vaativat tulla puhutelluiksi itse käyttämillään nimityksillä. Eskimot halusivat olla inuiitteja, ostjakit hanteja ja lappalaiset saamelaisia. V-P. L.

 

 



Artikkelit
Hiidenkiveltä näkyy: Oikeus kulttuuriperintöihin

Päivystävä tekstintutkija: Muu maa mutikka

Avioaikeita vai syntistä menoa?

Nimenpyörittäjä: Rakkauden puistossa

Juhani Aho 150 vuotta

Juhani Aho ja pariisilainen rakkauden fysiologia

Väärnissä vaalitaan pappilaperinteitä

Sudenkuoppa ja muita tekstejä

Juoksija sortuu, runoilija syttyy

Arjen tarkkanäköinen tulkki

Miten lappalainen muuttui saamelaiseksi

Nilkan pakina: Syväoppineita ja sanan säiliä

Sodankyläläinen identiteetti

Ajan sana: Voodoosta vodou

Uhanalaiset saamen kielet elpyvät

Gradut: Kuka omistaa menneisyyden?

Valtakunnalliset kotiseutupäivät Turussa: Eurooppalaisuutta etsimässä

Kirjan tarina valtasi apteekkarin talon

Puna-armeijan kenraalilla oli sotavankileirillä oma parakki (VAIN VERKOSSA)

Arvioita, katsauksia: Vastakohdista syntyy rikas kokonaisuus

Arvioita, katsauksia: Näkökulmia virsiin

Arvioita, katsauksia: Soveliaan vastarinnan rajat

Arvioita, katsauksia: Ajatuksia herättävä historiikki

Arvioita, katsauksia: Elämän ykseyden puolustaja

Arvioita, katsauksia: Museoalan jyhkeä jättiläinen

Arvioita, katsauksia: Ennakkoluuloista valaistumiseen

Arvioita, katsauksia: Nukketeatterit vierailulla

Arvioita, katsauksia: Ikäihmiset yliopistossa

Arvioita, katsauksia: Unohdettu kylätontti tuli päivänvaloon

Arvioita, katsauksia: Parnasso, oman tiensä tallaaja

Arvioita, katsauksia: Urheilusankaruuden uudet raamit

Arvioita, katsauksia: Muuttuva metsä ja metsämaisema

Arvioita, katsauksia: Posliinia sosialistisesta laboratoriosta

”Teatterin oikullisuus, onnen vaihtelevaisuus...”

Märepala: Jaloa ihmistä jäljittämässä

Pääkirjoitus: 150 vuoden aikaperspektiivi

Hiidenkivi
Suomalainen kulttuurilehti

Julkaisijat
Kotimaisten kielten keskus
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura
Suomen Kotiseutuliitto
Päätoimittaja
Outi Lauhakangas
P. 0456 347 353
outi.lauhakangas@stellatum.fi

Toimitussihteeri
Tuija Metsäaho
P. 0440 358 690
tuija.metsaaho@stellatum.fi
Toimitus
Hiidenkivi
Stellatum Oy, Purotie 1 B
00380 Helsinki

Kustantaja
Stellatum Oy
Purotie 1 B, 00380 Helsinki
Ilmoitusvaraukset
Anne Paavilainen
P. 09 2245 210, 0400 435 636
anne.paavilainen@stellatum.fi

Tilaukset ja osoitteenmuutokset
tilaajapalvelu@stellatum.fi
www.stellatum.fi
P. 03 4246 5301
Tilaushinnat Suomessa:
Kestotilaus 52,32 €
(laskutusväli 12 kuukautta),
määräaikaistilaus 55,59 €
(12 kuukautta)
irtonumero 10 €.