LEHDEN UUSIN NUMERO

1/2012
Etusivu      Arkisto      Palaute      Yhteystiedot      Tilaa      Omat tiedot     

Koti, raatajaeetos ja ryysyranta

(Kuva: Vilja Pursiainen)

 

EIJA STARK

 

Miksi Suomessa omaksuttiin ”metsäläisyys” eli köyhyys osaksi identiteettiämme? Toisaalta myös työteliäisyyden ihannetta on iskostettu monelle jo lapsesta pitäen vanhemmilta saaduilla elämänohjeilla. Entä kuinka mahdollisuus koulunkäyntiin on vaikuttanut suomalaiseen identiteettiin?

 

Suomessa kansallinen omakuva on pitkälti määrittynyt tavalliseen kansaan liitetyillä stereotypioilla eli kaavamaisilla käsityksillä. Tällaisen suomalaisuuden ytimessä vaalitaan niukkuuden, raatamisen ja oman talon omistamiseen tähtäävän ikuisen säästäväisyyden kolmikantaa.

Kun esimerkiksi Ranskassa aatelisille ja hoville kuuluneet piirteet siirtyivät aikoinaan ranskalaisten yleisiksi kansallispiirteiksi, Suomessa omaksuttiin "metsäläisyys" eli köyhyys ja takapajuisuus kollektiivisiksi itseymmärryksen sisällöiksi. Tämä on heijastunut myös tunneilmaisuumme, jossa omaa elämää on luontevaa kuvata vaatimattomin, jopa vähättelevin sanakääntein.

 

”On maamme köyhä, siksi jää”

Kuva niukkuudessa elävästä mutta uutterasta maamiehestä on ollut suosittu sekä kansallisromanttisessa kaunokirjallisuudessa että tieteessä. Esimerkiksi Kustaa Vilkunan kansatieteellisissä kirjoituksissa toistuvat mielikuvat köyhästä ja agraarisesta maasta ja sen kansalaisten erityisistä ominaisuuksista, vaatimattomuudesta ja kotipaikkarakkaudesta.

Ryysyläissuomalaisuuden mielikuvaa juurruttivat usean sukupolven ajan etenkin J. L. Runeberg ja Zacharias Topelius, joiden tekstejä luettiin vuosikymmenestä toiseen koulussa. Runebergin tuotannossa etenkin Saarijärven Paavo -runossa (1830) esitellään tyypillisen köyhän raatajasuomalaisen ominaisuuksia. Siinä rutiköyhä ja alituisesti satonsa hallan vuoksi menettävä pienviljelijä Paavo ei menetä uskoaan Jumalaan maallisen elämän ankaruudesta huolimatta. Toistuvien katovuosien jälkeen Paavon sato vihdoin onnistuu, mutta jaloluontoisena hän jakaa sen huonommin toimeentulevien naapureidensa kanssa.

Runo loi kuvan kansanihmisestä, joka elää ankarissa olosuhteissa, on kova tekemään työtä eikä lannistu vastoinkäymisten kohdatessa, koska niitä joka tapauksessa riittää vastedeskin. Pertti Karkaman mukaan Runebergin antama kuva tyypillisestä suomalaisesta muuttui vuosikymmenien saatossa tietynlaiseksi pakkomalliksi, jota käytettiin ideologisena aseena taistelussa itsetietoisuuteen heräävää kansaa vastaan. Lukutaidon yleistyessä ja runon vakiintuessa kansakoulujen opetukseen Topeliuksen Maamme kirjan (1875, suomeksi 1876) välityksellä mielikuva levisi laajemmille kansanosille. Sen omaksui pian myös kohde, jota runo alun perin oli syntynyt kuvaamaan.

Maamme kirja vaikuttikin käsityksiin suomalaisuudesta, sillä se kuului vuosikymmenien ajan kotien ja koulujen vakiolukemistoon. Kirja rakensi kuvaa yhtenäisestä kansakunnasta ja isänmaasta, joka on karu ja kova elinoloiltaan, mutta jota jokaisen tuli tästä huolimatta rakastaa.

 

Ryysyrannalla

Myöhemmin kärsivän ja takapajuisen köyhän kuvaa ovat olleet vahvistamassa kirjallisuuden kaanoniin kohotetut: Ilmari Kiannon Punainen viiva (1909), F. E. Sillanpään Hurskas kurjuus (1919), Väinö Linnan Täällä pohjantähden alla (1959, 1960, 1962). Suomalaisten klassikkojen tuttuja hahmoja ovat syrjäseudun mökkiläiset Topi ja Riika Romppanen, torppari Juha Toivola, muonamies Preeti Leppänen ja torppari Laurilan Anttoo.

Hannes Sihvon sanoin: ”Ryysyrannasta puhuu yhtä lailla kirjallisuudentutkija kuin kulttuuri- ja sosiaalihistorioitsija tai hoilaa nenäänsä honottava Irwin Goodman. – – Ryysyrannasta on tullut yksityistä yleisempää, se on kolkka suomalaisen huumorin ja ankean todellisuuden yhteistä ja jakamatonta pesää, se on yhtä lailla kehitysaluepessimismin kuva tänä päivänä kuin kansallishumoristisen saamattomuuden korkea veisu.”

 

Raatajakansa

Perisuomalaisuutena on nähty myös työn tekemisen eetos, oletus siitä, ettei suomalainen mies eikä nainen pelkää kovaa työtekoa. Tähän piirteeseen on kirjoissaan keskittynyt erityisesti Kalle Päätalo.

Muistitietoaineistojen mukaan työteliäisyyden ihannetta on iskostettu monelle jo lapsesta pitäen vanhemmilta saaduilla elämänohjeilla. Kansanrunousarkiston omaelämäkerta-aineistossa elättipoikana kasvaneen miehen kasvattiäiti lähettää pojan maailmalle seuraavanlaisin neuvoin: ”Tekemällä ahkerasti työtä, olet nöyrä ja rehellinen, niin kyllä maailmassa pärjää.”

Agraariyhteiskunnassa työn raskaaksi kokemiseen liittyi useita historiallisia ulottuvuuksia. Työt olivat luonteeltaan sesonkimaisia, ja kehittymätön teknologia teki työsuorituksista vaivalloisia sekä aikaa vieviä. Sananlaskulla ”ei työ tekevältä lopu” saatettiin sekä kritisoida laiskottelijaa että kuvata työkohteiden edellyttämää jatkuvaa suorittamista. Suomalaisten sananlaskujen sisäisessä tematiikassa sekä työ että köyhyys ovat olleet hyvin suosittuja teemoja.

Kuva työteliäästä maamiehestä ei kuitenkaan ollut pelkkä mielikuva, sillä aineellisesti niukka maalaislapsuus oli vielä useiden sodan jälkeen syntyneiden suomalaisten välitöntä kokemusta. Pientiloilla todellisuus oli varsin ankaraa. Tavallisten suomalaisten kirjoittamissa elämäkerroissa raatamisen perimmäinen pakko johtui köyhyydestä: ”Siihen aikaan, kun ei mitään sosiaalietuuksia ollut, ihmisten oli tehtävä työtä niin kauan kuin pystyssä pysyivät. Ei ollut eläke- eikä sairauspäivärahoja, eikä minkäänlaisia toimeentulotukia.”

Elämäkerroissa palataan toistuvasti kuvaamaan työntekoa valtaväestön ainoana elämisen mallina. Päällimmäiseksi muistikuviin on jäänyt tunne siitä, ettei hetkeksikään voinut levähtää suuren työmäärän edessä eikä työtehtäviään voinut liioin itse valita: ”Aina olen joutunut tekemään sellaisia töitä, joista olen pitänyt vähiten. Valinnanvaraa ei parempaan ole juuri ollut.” Runebergiläinen kuva raatavasta ja nöyrästä kansasta ei ollut vain ihanteellinen kuvitelma vaan myös pakon edessä sisäistettyä ajattelua ja käyttäytymistä.

 

Oma tupa, oma lupa

Suomalaisuuden mielikuvaan on kuulunut myös käsitys sisukkaista raivaajista, joille on kunnia-asia olla riippumaton muista ja tulla toimeen omillaan. Raivaajasuomalaisuuden ytimessä on oman talon rakentaminen ja hallinta.

Suomessa asumismuoto määrittelikin pitkään sosiaalista luokka-asemaa ja myös elintasoa; maalaisyhteiskunnassa köyhä oli se, joka ei omistanut asuntoa. Suomessa kodinomistamisen arvostuksen juuret juontuvat erityisesti tilattoman väen asemasta, heidän unelmastaan luoda oman talon avulla sosiaalinen nousu.

1900-luvun maareformien seurauksena sadat tuhannet suomalaiset ryhtyivät rakentamaan omaa pienviljelystilaa. Sama se, vaikka talo nousisi keskelle asumatonta korpea. Tila piti raivata ja rakentaa, vaikka siihen kuluisi vuosikausia. Entisistä alustalaisista tuli itsenäisiä tilallisia. Kuuluminen omistavaan luokkaan merkitsi sosiaalisesti alisteisesta asemasta ja irtisanomisen uhasta vapautumista.

Maatilat jäivät kuitenkin todellisiksi pientiloiksi, jotka eivät antaneet aikaa myöten riittävää elantoa. Vaikka uusi asema itsenäisenä pienviljelijänä synnytti ylpeydentunnon, ei se kuitenkaan taannut pysyvää onnea. Perhe eli sekatyömiesisän satunnaisten metsä-, pelto-, uitto- ja rakennustöiden sekä äidin pienen perunamaan turvin. Jälkeläisten oli kuten ennenkin lähdettävä pakollisen koulunkäynnin jälkeen – tai jo ohessa – piioiksi ja rengeiksi isompiin taloihin. Suomessa maa- ja metsätalousoloihin liittynyt niukkuus väistyi varsin myöhään, oikeastaan vasta 1960-luvulla.

 

Koulutuksen avulla nousuun

Suurten ikäluokkien sukupolvesta alkaen elinikäinen köyhyys tai fyysisesti raskaassa työssä raataminen eivät olleet enää pakollisia vaihtoehtoja. Elämä ei enää alkanut kerjuulle lähdöstä ja päättynyt mieron tielle.

Mahdollisuus koulunkäyntiin alkoi määritellä yhä useamman suomalaisen identiteettiä. Koulutuksesta tuli lain säätämä pakko, mutta samalla myös itseisarvo, johon jokaisen suomalaisen tuli pyrkiä. Etenkin naiset kirjoittavat elämäkerroissaan koulutuksen puutteesta, kaipuusta tai mahdollisuuksista tavalla, joka väkevyydellään muistuttaa raatamisen eetosta. Naisilla raatajaeetos on muuntunut koulutuseetokseksi.

Vaurauden kasvusta huolimatta ja uusien identiteettiainesten haastaessa vanhoja suomalaiset jäivät vaalimaan ryysyläishistoriaansa ja halusivat säilyttää omakuvansa, jossa tunnistivat itsensä muista riippumattomina raatajina. Ei ihme, että yhä suomalaisuuden ydinolemukseen liitetään työnteko tai siitä puhuminen. Sitä luonnehditaan asuntolainojen raskauttamaksi ja nähdään, että suomalainen uskoo kovien kokemusten jalostavaan vaikutukseen.

 

Eija Stark on filosofian tohtori.

 

AIHEESTA ENEMMÄN

Pertti Alasuutari, ”Älymystö ja kansakunta.” – Elävänä Euroopassa. Toim. Pertti Alasuutari ja Petri Ruuska. Vastapaino 1998.

Anneli Juntto, Asuntokysymys Suomessa. Topeliuksesta tulopolitiikkaan. Asuntohallitus 1990.

Pertti Karkama, Vapauden muunnelmat. J. L. Runebergin maailmankatsomus hänen epiikkansa pohjalta. SKS 1982.

Olkaamme siis suomalaisia. Kalevalaseuran vuosikirja 75–76. Toim. Pekka Laaksonen ja Sirkka-Liisa Mettomäki. SKS 1996.

J. P. Roos, Suomalainen elämä. Tutkimus tavallisten suomalaisten elämästä. SKS 1987.

Hannes Sihvo, Vanhoilla urilla. Toim. Pekka Laaksonen & Risto Turunen. SKS 2002.

Eija Stark, Köyhyyden perintö. Tutkimus kulttuurisen tiedon sisällöistä ja jatkuvuuksista suomalaisissa elämäkerta- ja sananlaskuaineistoissa. SKS 2011.



Artikkelit
Hiidenkiveltä näkyy: Politiikkaa kansalla

Päivystävä tekstintutkija: G-pisteen hinta

Sovinnottomuus

Nilkan pakina: Mustanaamio Helsingissä (alustava selvitys)

Kotimaani ompi Spanja

Aineksista aiheiksi: Puolesta hengen ja heimon vai maan?

Rietrik Polén, monihyväinen fennomaani

Osana erilaisuutta oppii ymmärtämään

Oonko joku kulttuuripommi?

Suomi toiseksi äidinkieleksi

Kotipesä: Kuntauudistukseen ihmisnäkökulmaa

Kaupunginosien aktivismi saa vauhtia vastamäestä

Raumasta stressiin – Ikiaikaisten tavurakenteiden murros

Suomalaisia sankaritarinoita Kaukasiasta

Lintulan luostarissa hoivattiin väsyneitä sotilaita (VAIN VERKOSSA)

Nimenpyörittäjä: Lummenteen rannalla

Ajan sana: Ekoluokassa

Arvioita: Uusi ja vanha kansallispuku

Arvioita: Koskettava kuvaus huutolaislapsista

Arvioita: Pirullisia kertomuksia entisistä ajoista

Arvioita: Kasvatuslaitos talleilla

Arvioita: Brittien vanhoja matkakertomuksia Suomesta

Arvioita: Enemmän käyttäjäystävällisyyttä

Arvioita: Referaatti tuotteliaasta matkakirjailijasta

Arvioita: 90 vuotta arkkitehtuuria kolmissa kansissa

Arvioita: Tampere, Suomi ja maailma

Arvioita: 140 vuotta Kainuun höyrylaivahistoriaa

Arvioita: Julkiset elämät

Arvioita: Luonnonvarojen rajallisuus ja ihminen

Arvioita: Csángójen ystävä Yrjö Wichmannin jalanjäljillä

Arvioita: Hyvesatuja ääneen luettuina

Arvioita: Radio sodassa

Arvioita: Pakarisen poluilla

Arvioita: Vaiettuja surmatöitä (VAIN VERKOSSA)

Arvioita: Jäätynyt rakkaus (VAIN VERKOSSA)

Kulttuurijyrähdys: Mikä ihmeen ”keskus”?

Koti, raatajaeetos ja ryysyranta

Pääkirjoitus: Umpisuomalaisuuden onttous

Hiidenkivi
Suomalainen kulttuurilehti

Julkaisijat
Kotimaisten kielten keskus
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura
Suomen Kotiseutuliitto
Päätoimittaja
Outi Lauhakangas
P. 0456 347 353
outi.lauhakangas@stellatum.fi

Toimitussihteeri
Tuija Metsäaho
P. 0440 358 690
tuija.metsaaho@stellatum.fi
Toimitus
Hiidenkivi
Stellatum Oy, Purotie 1 B
00380 Helsinki

Kustantaja
Stellatum Oy
Purotie 1 B, 00380 Helsinki
Ilmoitusvaraukset
Anne Paavilainen
P. 09 2245 210, 0400 435 636
anne.paavilainen@stellatum.fi

Tilaukset ja osoitteenmuutokset
tilaajapalvelu@stellatum.fi
www.stellatum.fi
P. 03 4246 5301
Tilaushinnat Suomessa:
Kestotilaus 52,32 €
(laskutusväli 12 kuukautta),
määräaikaistilaus 55,59 €
(12 kuukautta)
irtonumero 10 €.