LEHDEN UUSIN NUMERO

2/2012
Etusivu      Arkisto      Palaute      Yhteystiedot      Tilaa      Omat tiedot     

1920-luvun kulttuuripiirien kaksi itsevaltiasta

Lauri Haarla oli 1920-luvulla kulttuurielämän ylintä eliittiä. (Kuva: SKS/ KIA)

 

KALEVI KALEMAA

 

Kaksikymmentäluvun pääkaupunkilaisessa kulttuurielämässä Lauri Haarla ja nuori Olavi Paavolainen olivat molemmat yhtä näkyviä keulakuvia. Kahden itsevarman hahmon vallanhalu jakoi aikakauden kirjallisen kentän ryhmiin. Runoilijoiden sukupolvista riippumaton yhteenkuuluvuus ei ihanteena toiminut. Paavolainen on tuttu enää suomalaista kulttuurihistoriaa tunteville, ja Haarlan nimeä saa suurennuslasilla etsiä.

 

1920-luvulla Lauri Haarla (1890–1944) oli suomalaisen kirjallisuus-, teatteri- ja yleensä kulttuurielämän ”mediaseksikkäin” nimi. ”Tuskin voidaan seurassa keskustella kirjallisuudesta ilman että Haarlan nimi ennemmin tai myöhemmin sukeltaa esille”, arvioitiin aikakauslehti Sinisessä Kirjassa. Hän oli 1910-luvun tuotteliain, kehutuin, kohutuin ja menestynein näytelmäkirjailija, poleemikko, keskustelija, kriitikko.

Olavi Paavolainen (1903–1964) taas oli tulenkantajalaisuuden ulkoisesti näyttävin soihdunkantaja. Molemmat olivat aikakautensa edustavia ja luonteenomaisia hahmoja, komeita, kovaäänisiä, itsevarmoja, vallanhaluisia ja itserakkaita. Miehet tunsivat toisensa, vaikka henkilökohtaisia tapaamisia ei kovin usein ollutkaan.

Kolmentoista vuoden ikäero loi sukupolviristiriitaa, juuri sellaista, joka on aina synnyttänyt kulttuurikausia, tyylisuuntia, kunkin aikakauden taide- ja kulttuuripoliittisia intohimoja.

 

Ultra-lehti

Lyriikan vapaamitta ja esi-eu-lainen taisteluhuuto ”Ikkunat auki Eurooppaan!” on kirjattu tulenkantajien kirjanpitoon. Molemmista oli isoa ääntä pidetty kuitenkin jo ennen heitä, ennen kaikkea 1922 lyhyen elämän kokeneessa Ultra-lehdessä, jonka perustamiseen, toimittamiseen ja kiihkeisiin naturalismin ja tiukimman realismin vastaisiin puheenvuoroihin Haarla osallistui.

Haarla oli Elmer Diktoniuksen ja Hagar Olssonin ohella Ultran nimihenkilö, modernin runouden ja teatteriekspressionismin höyryjyrä. Häneen henkilöityivät muutamaksi vuodeksi suomalaisen dramatiikan ja teatteritaiteen väkevät uudistumispyrkimykset. Vasta Hella Wuolijoki ylitti Niskavuori-näytelmillään hänen menestyksensä ja suosionsa.

Paavolaiselle Ultra oli ensituttavuus modernismin kanssa:

Hagar Olsson ja Diktonius tutustuttivat minut uuteen Eurooppaan ja ekspressionismiin vahvistaen uskoani vapaaseen runomittaan, jolla olin jo aikaisemmin oma-aloitteisesti Heinrich Heinen ”Pohjanmeri”-sikermän ja Viljo Kojon runokokoelmien innoittamana kokeillut.

 

Haarla ja Paavolainen – fyyrereitä molemmat

Kirjallisessa, teatteri- ja kulttuurimaailmassa joltisenkin kummisedän aseman saanut Haarla havitteli omaa kirjailijatallia. Turvatakseen asemansa hän ryhtyi ”suojelemaan” kirjailijanalkuja, jotka myötäilivät hänen ajatuksiaan ja käsityksiään. Pahat kellot kalkattivat, että linnoittautumalla itseään nuorempien joukkoon hän tavoitteli valtiasasemaa.

Haarla myönsi fyyrerin elkeet ja arveli, että yksi mies parin kolmen voimakkaan miehen avustamana pystyisi ohjailemaan ja hallitsemaan koko suomalaista kirjallista maailmaa.

Vaikka Haarlan voimakasta auktoriteettia vieroksuttiin, myönnettiin silti, että tämä kirjailija on sivistyselämällemme tärkeä juuri siksi, että hänellä on vaikutuskykyä. Tuotantonsa ja persoonallisen ponduksensa kautta hän on parhaita voimia siinä taistelussa, mitä nykyään tulee käydä taiteen arvovallan kohottamiseksi. (Sininen Kirja)

Varsin selvät jännitteet ja vastakkainasettelu vallitsivat Haarlan ja tulenkantajien komistuksen Paavolaisen välillä. Molemmat tavoittelivat johtavaa asemaa aikakauden kirjallisuudessa, molemmilla riitti kunnianhimoa ja tahtoa sen saavuttamiseen. Molemmat olivat taitavia sekä kirjoitetun että puhutun sanan käyttäjiä, taitavia juonittelijoita ja manipuloijia.

Matti Kurjensaari arveli, että Paavolaisella oli aina ”maamerkit tai merimerkit. Hän piti aina silmällä jotakuta, jotakin.” 1920-luvun alussa tuo ”jotakin” oli Haarla, joka oli vaikutusvaltaisempi kuin näytti nuorista olevankaan. Paavolainen ”tunsi kipua kyljessään, vaistosi vanhemman kilpailijan”.

 

Toukokuulaiset

Päinvastoin kuin luultiin Tulenkantajat ei ollut homogeeninen ryhmä. Alkuhurmion jälkeen esimerkiksi koko ryhmän lyyriseksi symboliksi kohotettu Katri Vala ei enää viihtynyt joukossa. Hän ei sentään sanoutunut irti ryhmästä, kuten muun muassa Uuno Kailas, Arvi Kivimaa ja Antero Kajanto, jotka Paavolaisen harmiksi olivat menneet Haarlan leiriin, jossa alettiin valmistella uuden kirjailijaryhmän perustamista.

Tulenkantajat, varsinkin Vala ja Paavolainen, hermostuivat, kun he lukivat kesäkuun 6. päivänä 1925 Uuden Suomen uutisen, jossa kerrottiin, että kirjailijat L. Onerva, Haarla, Juho Hoikkanen, Huugo Jalkanen, Kailas, Kivimaa, Martti Merenmaa, Heikki Toppila ja Johannes Virtanen olivat perustaneet Toukokuun ryhmä -nimisen yhteenliittymän.

Toukokuulaisilla ei ollut tulenkantajien tavoin varsinaisia kirjallisia tavoitteita, vaikka he suunnittelivatkin yhteistä albumia. Sitä jopa tarjottiin Otavalle mainiten, että muun muassa Uuno Kailas kirjoittaisi siihen lyhyen karakteristiikan Eino Leinosta ja arvion hänen merkityksestään suomalaiselle runoudelle.

Joidenkin aikalaismuistelijoiden mielestä toukokuulaiset pyrkivät kansallistamaan ekspressionismin, kun tulenkantajat puolestaan tavoittelivat kansainvälisyyttä. Molemmissa mukana olleen Kivimaan mielestä Toukokuun ryhmä oli ”eräänlainen toveriklubi”.

Paavolainen vähätteli toukokuulaisia ja eritoten kilpailijaansa Haarlaa tokaisemalla, että kehuttu ja kohuttu ekspressionismi paitsi tuli Suomeen jälkijunassa myös oli meikäläisissä oloissa vailla minkäänlaista pohjaa:

Se käsitys, että kehitysviiva naturalismi – impressionismi – uusromantiikka – ekspressionismi on täydellinen, on juuri meidän taiteilijoidemme ja arvostelijoidemme kohtalokas ja suuri erehdys.

 

Paavolaisen kontinentaalit vihellyspillit

Marraskuussa 1927 toukokuulaiset päättivät järjestää lausuntaillan Bio Civiksessä Helsingissä yhdessä Akateemisen Näytelmäseuran kanssa. Se oli ikään kuin vastaveto tulenkantajien antologioille ja muutamille joukkoesiintymisille.

Lausuntaillan puuhamies Kailas kaavaili Larin-Kyöstiä illan yhdeksi keskushenkilöksi. ”Haluamme osoittaa runoilijoiden sukupolvista riippumattoman yhteenkuuluvuuden”, Kailas perusteli pyyntöään. Runoilijana iloinen saaristorallattelija Larin-Kyösti oli varhaisilla näytelmillään Ad astra ja Aarteen kaivajat ennakoinut suomalaista ekspressionistista näyttämöilmaisua.

Paavolaisen mielestä tulenkantajien voima oli, että se oli uuden sukupolven muodostama ryhmä ja yhteydet vanhempaan polveen olivat omiaan heikentämään sitä. Vanhoja kirjailijoita, kuten Arvid Järnefeltiä ja F. E. Sillanpäätä, sai kyllä ihailla ja kunnioittaa, mutta ei missään tapauksessa keskipolven kirjailijoita, eikä ainakaan Haarlaa.

Nuorten hyväksikäyttöä oli etenkin Kivimaan ja Kailaan vetäminen mukaan toukokuulaisten esiintymisiin. Haarlalaisille piti näyttää, ettei nuoria saanut käyttää asemansa pönkittämiseen, ja samalla piti näpäyttää oman ryhmän pettureita.

Paavolainen oli nähnyt Pariisissa dadaistien järjestämiä vihellyskonsertteja ja marraskuun 27. päivän iltana 1927 hän jakoi seikkailijatar Minna Craucherin hankkimat vihellyspillit intoa puhkuville tulenkantajille. Pillit taskussa nuoret marssivat järjestämään toukokuulaisille ja yleisölle ylimääräistä ohjelmaa.

 

Paavolaisen tyrmäysisku Haarlalle

Huhu oli kiertänyt, että Bio Civiksessä saisi nähdä ja kuulla muutakin kuin tavanomaista lausuntaa ja luentaa, niinpä ilta oli loppuunmyyty. Haarlakin oli kuullut huhut ja pysytteli poissa.

Ilta alkoi sopuisasti. Lauri Viljanen esitelmöi ranskalaisesta runoilijasta Paul Valérysta ja sai nuorilta raikuvat aplodit heti, kun hänen esitelmänsä aihe kuulutettiin. Kun hän esitelmänsä lopuksi sanoi, ettei moderni runous ollut vielä valmis, Paavolaisen johtamat tulenkantajat kohottivat voimakkaan sotahuudon.

Sotahuuto sai yleisön levottomaksi, mutta ohjelma jatkui. L. Onerva sai lukea runonsa rauhassa, kunnes hän lausui kalevalamittaisen runon: kuului kaksi terävää vihellystä.

Pahin meteli oli kuitenkin vielä edessä, sillä esiintymisvuorossa oli Kailas. Vielä muutamia vuosia aiemmin häntä oli pidetty omana miehenä, mutta liityttyään haarlalaisiin ja pitäydyttyään loppusoinnullisessa lyriikassa hänestä oli tullut paavolaislaisten mielestä Juudas.

Kailaan lopetettua kalevalamittaisen runonsa ”Ollos siunattu, elämä” alkoi mahtava mekkala: yleisö taputti vimmatusti ja modernistit vihelsivät, ”ulos”, ”alas” huudot kaikuivat. Yrjö Jylhä huusi: ”Antakaa Eino Leinon luiden levätä rauhassa!”

Pois lähtiessään yleisö sai kuulla, että kerrankin Helsingissä oli koettu jotain ”kontinentaalia”. Se oli tuohon aikaan korkein mahdollinen arvosana, kuten Kurjensaari arvioi, kontinentaali ravintola, kontinentaali hotelli, kontinentaali tavaratalo, kontinentaali taso. Sanan synonyymi oli eurooppalainen ja tällä tarkoitettiin manner-Eurooppaa.

Tulenkantajien vihellysprovokaatio toukokuulaisille oli näkyvä ja kuuluva ilmaus sukupolviristiriidasta, eniten kuitenkin ”kontinentaalin” Paavolaisen tyrmäysisku Haarlalle. Haarla oli yrittänyt kyllä ystävystyä tulenkantajienkin kanssa, mutta ”Haarlahan oli semmoinen dominoiva tyyppi”, Erkki Vala sanoi. ”Hän jotenkin ärsytti nuoria ihmisiä.”

 

Haarlan jäljet Paavolaisen luudassa

Lopullisen pesäeron Haarlaan ja Toukokuun ryhmään Paavolainen halusi tehdä 1932 ilmestyneessä pamfletissaan Suursiivous eli Kirjallisessa lastenkamarissa. Siinä hän pilkkasi muun muassa Arvi Kivimaan, Unto Karrin, Unto Seppäsen ja Mika Waltarin ”veren äänellä” meluavia teoksia ja arveli, että tämä kvasipsykologinen, tyylittelevä viettielämän romanttisoiminen johtaa juurensa Lauri Haarlan aikoinaan niin suurta melua aiheuttaneeseen dramatiikkaan. Muistammehan vielä kaikki tämän tyylin, jossa barokkimaisen ’maalauksellinen’ ja ’väkevä’ sanonta teki naisesta ’sihertävää salasyntisyyttä’ suitsuttavan Haeresis Dean, joka ’suoliansa väänteli ja heitteli häntää; laahusta nosti, kenossa kaula ja kiilussa silmät’.

Paavolaisen mielestä Toukokuun ryhmän ”eroottiset otteet olivat kerta kaikkiaan muokanneet yleistä ilmapiiriä ja lyöneet leimansa kirjallisuuden tapaan suhtautua rakkauselämään”.

Se oli kuoliniskuksi tarkoitettu haarlalaisen kaksikymmentäluvun teilaus ja korosti liikaakin Haarlan dramatiikan vaikutusta suomalaiseen kirjallisuuteen.

Olihan Haarlalla oma fanikerhonsa, jonka jäsenistä Paavolaisen pilkkaamat Johannes Virtanen, Antero Kajanto ja muutama muukin olivat olleet mestarin opissa. Heidän osuutensa suomalaisen kirjallisuuden kehityksessä oli kuitenkin vähäinen. Haarla oli jo jäämässä draamakirjallisuuden ja teatteritaiteen valtavirran ulkopuolelle. Hän tunsi sen itsekin ja alkoi tähyillä politiikan ja taiteen uusia suuntia.

 

Kalevi Kalemaa on kirjailija.


Lauri Haarla (18.2.1890–24.10.1944) syntyi Korpilahdella. Hänen isänsä oli maakauppias ja veli Rafael (s. 1876) menestyi paperitehtailijana. Veljen ostamassa Laukaan kartanossa Vesilahdessa viihtyi myös Lauri. Maisteri Haarla toimi aktiivisesti Suomen Näytelmäkirjailijaliitossa. Kirjallisuushistoriassa Haarla mainitaan lähinnä radikaalin, kaksikielisen kirjallisuuslehti Ultran (1922) perustajana. Samaan aikaan hän kirjoitti muun muassa yhteiskuntasatiirisen komedian Hanuumanin tytär ja (Raoul Palmgrenin luonnehdinnan mukaan) ”kommunistisen”, viikinkiaikaan sijoittuvan, näytelmän Lemmin poika. Hän toimi myös suomen kielen ja historian opettajana. Valitut teokset ilmestyivät vuonna 1955.

 

Olavi Paavolainen (17.9.1903–19.7.1964) syntyi Kivennavalla. Hänen isänsä oli lakimies ja kansanedustaja Pietari Paavolainen. Tulenkantajien ydinjoukkoon kuulunut Paavolainen tulee kirjallisuushistoriassa monipuolisesti esiin. Paavolainen oli nuorena runoilija, kuten moni muukin tulenkantajalainen. Proosa tavoitti paremmin yhteiskunnalliset kysymykset. Paavolaisen esseekokoelma Nykyaikaa etsimässä (1929) kuvasi maailman muoti-ilmiöitä, kuten kubismia, futurismia, dadaismia ja alastonkulttuuria, mutta myös kulttuurisia ristiriitoja. Sotien jälkeen hän keskittyi johtamaan Yleisradion radioteatteria.

 



Artikkelit
Kulttuurijyrähdys: Museolaitos järjestyksen kourissa

Vuorineuvoksen verkostosuhteet

Päivystävä tekstintutkija: Häpeän huntu

1920-luvun kulttuuripiirien kaksi itsevaltiasta

Elinikäinen ammattiveljeys

Nimenpyörittäjä: Romu ja Remu

Aineksista aiheiksi: Lahden kautta kansainvälistynyt kirjailijakunta

Maailma on yhä pienempi?

Exlibrikset sähköistyvät?

Exlibrikset säilyttävät maaseudun historiaa

Latvian kieli ja minä

Esko Koivusalo ja Suomen Viro-suhteet

Kotipesä: Kulttuuriperinnön näkymätön nousu

Rakkaudesta kulttuuriperintöön

Luova tuho ja kulttuuri-imago

Nilkan pakina: Armoitetut amppikset

Romani- ja mustalaismusiikki – eksoottisuus vai omanarvontunteen noste?

Ajan sana: Sote-alueella

Arvioita: Äidinkielen koe mittaa monia taitoja

Arvioita: Opiskelijakirjaston 150 vuotta

Arvioita: Kun elämä karkaa kirjallisuudeksi

Arvioita: Ironikon elämän sisältöjä

Arvioita: Konstailematon ja sumeilematon kirjailijakuva

Arvioita: Metsäteollisuutta läheltä ja kaukaa

Arvioita: Villit vuodet, villit muodot

Arvioita: Naiset housuissa

Arvioita: Uudenlainen urheiluhistoria

Arvioita: Norjalaisesta hyppelystä V-tyyliin

Arvioita: Amerikan Hiski

Arvioita: Taikureiden matkassa

Arvioita: Aikaansa edellä

Arvioita: Taide kuuluu kaikille

Arvioita: Kahvitunti entisaikaan

Arvioita: Ihmiset menevät, eläimet tulevat (VAIN VERKOSSA)

Arvioita: Kesäyön uni (VAIN VERKOSSA)

Pääkirjoitus: Virtuaalista turvaverkkoa

Hiidenkivelta näkyy: Yksinäiset sudet ja Hyvät veljet

Miksi Päntän äijä vajosi?

Hiidenkivi
Suomalainen kulttuurilehti

Julkaisijat
Kotimaisten kielten keskus
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura
Suomen Kotiseutuliitto
Päätoimittaja
Outi Lauhakangas
P. 0456 347 353
outi.lauhakangas@stellatum.fi

Toimitussihteeri
Tuija Metsäaho
P. 0440 358 690
tuija.metsaaho@stellatum.fi
Toimitus
Hiidenkivi
Stellatum Oy, Purotie 1 B
00380 Helsinki

Kustantaja
Stellatum Oy
Purotie 1 B, 00380 Helsinki
Ilmoitusvaraukset
Anne Paavilainen
P. 09 2245 210, 0400 435 636
anne.paavilainen@stellatum.fi

Tilaukset ja osoitteenmuutokset
tilaajapalvelu@stellatum.fi
www.stellatum.fi
P. 03 4246 5301
Tilaushinnat Suomessa:
Kestotilaus 52,32 €
(laskutusväli 12 kuukautta),
määräaikaistilaus 55,59 €
(12 kuukautta)
irtonumero 10 €.