Taidekasvatus on ”jokalapsenoikeus”.

(Kuva: Johannes Finne)

MARJATTA KALLIALA

Aneemisimmillaan päiväkoti tuo mieleen elämätöntä elämäänsä murehtivat vanhukset. Väljähtyneen makuinen päiväkotilapsuus merkitsee aikaa, jota täytyy kuluttaa sen sijaan, että se kuluisi siivillä, halutonta ajelehtimista ja leikin aihioita mutta myös pitkästyttäviä aamupiirejä, kahnauksia toisten lasten kanssa ja ikävystyneitä aikuisia. ”Elämä” ei tule päiväkotiin itsestään vaan se täytyy tuoda ja tehdä.

Parhaimmillaan päiväkodissa eletään täyttä elämää, mikä vaatii aikuisilta paljon. Elämänmakuinen päiväkoti on iloisen tekemisen paikka. Rehevimmät leikit löytyvät sieltä, missä tehdään paljon kaikkea muutakin. Useimmissa suomalaisissa päiväkodeissa musisoidaan, maalataan, muovaillaan, nikkaroidaan, ommellaan, tanssitaan, dramatisoidaan, loruillaan ja kerrotaan satunnaisesti ja harvakseltaan.

Taito- ja taideaineet kuuluvat leikin ohella varhaiskasvatuksen ytimeen. ”Lapsella on sata kieltä ja vielä sata”, julisti Reggio Emilia -pedagogiikan johtohahmo Loris Malaguzzi.

Missään muussa elämänsä vaiheessa ihminen ei ilmaise itseään eri tavoin yhtä mutkattomasti kuin alle kouluikäisenä. YK:n lasten oikeuksien sopimus puhuu samasta asiasta: lapsella on oikeus osallistua vapaasti kulttuurielämään ja taiteisiin.

Ihmettelen, miksi musiikkikasvatuksen ja kuvataidekasvatuksen, draaman ja sanataiteen, liikunnan ja käsityökasvatuksen määrä ja laatu eivät herätä huolta ja ehdotuksia tilanteen korjaamiseksi. Taito- ja taideaineiden puolesta kiivaillaan meillä peruskoulun tuntijaon yhteydessä, mutta ei silloin, kun keskustellaan varhaiskasvatuksesta.

Jos päiväkoti ei tarjoa lapsille monipuolista taidekasvatusta, on tehtävä toisenlaisia tekoja. Jos aika ei tunnu riittävän, sitä pitää antaa takaisin lapsille. Kokouksia ja kirjaamista voi vähentää. ”Kaikki aika on lasten aikaa”, muistutettiin ennen, kun aikuiset puhuivat keskenään vääriä asioita väärään aikaan. Jos päiväkodeissa ei osata, täytyy opetella. Maalaamisen pitää olla mahdollista joka päivä niin kuin se oli 1970-luvun Suomessa. On lakattava ajattelemasta, että työntekijä voi oikeuttaa tekemättömyytensä sillä, ettei ole ”kuvistyyppi”.

Vaikuttaa oudosti siltä, että Suomessa arvostetaan harrastuksina samoja asioita, joihin suhtaudutaan välinpitämättömästi päiväkodissa tehtynä. Miksi kuvataidekasvatus olisi arvokasta kuvataidekoulussa mutta ei päiväkodissa? Miksi aikuisen suunnittelema ja toteuttama liikuntahetki olisi arvokkaampaa päiväkodin ulko- kuin sisäpuolella?

Vanhemmat eivät juuri vaadi laadukasta varhaiskasvatusta. Sen sijaan monet paikkaavat päivähoidon puutteita lastensa varhaisella harrastuttamisella. Päiväkodeissa yleistyvät maksulliset muskarit, jotka lisäävät eriarvoisuutta. Kaikille lapsille kuuluva musiikkikasvatus puolestaan ehkäisee syrjäytymistä. Taidekasvatus on ”jokalapsenoikeus”.

Päivähoidosta puhutaan ja kirjoitetaan enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Tällä hetkellä puhe lapsilähtöisyydestä ja kasvatuskumppanuudesta tekee tilaa vaatimukselle lapsen osallisuuden kasvattamisesta. Osallisuus on tietysti parempi kuin osattomuus, mutta ympäripyöreästä osallisuuden vaatimuksesta on niin pitkä matka tekoihin, että matkalla voi eksyä moneen kertaan. Pahimmillaan ryhdytään tavoittelemaan sitä, että lapsi saisi aina tehdä mitä haluaa.

Yleisen puheen sijasta tarvitaan tekoja. Taidekasvatus tekee kunnallisesta päivähoidosta värikästä ja elämänmakuista. Kun tekeminen tempaa mukaansa, lapsen osallisuuden kokemus tulee kaupanpäällisenä.

Marjatta Kalliala on dosentti ja yliopistonlehtori opettajankoulutuslaitoksella.