LEHDEN UUSIN NUMERO

3/2012
Etusivu      Arkisto      Palaute      Yhteystiedot      Tilaa      Omat tiedot     

Matkaoppaana luontoon

Helsingin Yhteisnormaalilyseon maantieteen erikoiskurssi evästauolla matkalla Neuvostoliitossa 1972. Yliopettaja Eino Tahvonen (oik.), kirjoittaja (toinen oik.). (Kuva: Leena Kettukangas)

 

MARJA-LEENA LAHDENPERÄ

 

Ympäristöön liittyviä asioita voi parhaiten oppia menemällä soille, merenrannoille ja tuntureille; katsomalla, kuuntelemalla ja tekemällä havaintoja. Marja-Leena Lahdenperän biologian ja maantiedon opettajalla oli kyky nähdä kauas ja opettaa asioita poikkeuksellisella tavalla jo 1960-luvulla. Merkittävin osa hänen opetuksestaan olivat retket, jotka ulottuivat koulun lähikallioilta Kaukasus-vuorille saakka.

 

En koskaan unohda ensimmäistä biologian oppituntiamme 1960-luvulla. Luokkahuoneesta mentiin koulun hiekkapihalle, jossa ei ensi näkemältä kasvanut mitään. Oppilaiden piti etsiä ja tunnistaa piharatamo. Siitä se alkoi – havaintojen tekemisestä.

Luonnontieteiden opettajamme, tyttönormaalilyseon yliopettajan, sittemmin opetusneuvos Eino Tahvosen menetelmät olivat vuosikymmeniä etuajassa. Hän ei tyytynyt kertaamaan oppikirjoissa olevaa tietoa, vaan pikemminkin toimi oppaana luonnon syvempään tuntemiseen. Oppiminen tapahtui siinä sivussa. Ideana oli nostattaa kiinnostus, josta kumpuaa halu etsiä tietoa.

Töitä tehtiin usein ryhmissä, ja oppikirjojen sijasta tietoa omaksuttiin opettajan ottamista diakuvista tai tuntia varten laadituista monisteista. Toisinaan jäätiin koululle vielä tuntien jälkeenkin esimerkiksi kehittämään retkillä otettuja valokuvia tai harjoittelemaan malminetsijän taitoja kivikurssilla.

 

Sivutuotteena tutkijakoulutus

Löydettyämme vanhan koulumme ullakolta valtavan määrän lintujen munia ilman yhtäkään mainintaa lajinimistä osa oppilaista sai käyttää lukuisia biologian tunteja niiden määrittämiseen. Tehtävä ei ollut helppo. Tietomme aiheesta olivat alussa lähes olemattomat, ja kun munien koko ja väritys vaihtelee suuresti lajin sisälläkin, oli päätyminen oikeaan vaihtoehtoon vaikeaa.

Jälkikäteen ajatellen pääosassa eivät ehkä sittenkään olleet pelkät linnunmunat. Kyse oli jostain enemmästä. Munakokoelman järjestäminen oli keino oppia tutkimaan, vertailemaan ja ennen kaikkea tekemään päätöksiä melko epävarmankin tiedon pohjalta.

Vaikka luontoinnostus näytti tarttuneen koko luokkaan, oli varmasti niitäkin, joille vapaamuotoinen opetus ei sopinut. Voin hyvin kuvitella, että osalle oppilaista olisi ollut helpompaa edetä järjestelmällisesti oppikirjan mukaan. On paljon haasteellisempaa lähteä liikkeelle yksittäisistä havainnoista, joiden pohjalta vasta vähitellen valkenevat syyt ja seuraukset sekä laajempien kokonaisuuksien hahmottaminen.

Se mikä omana kouluaikanani oli uutta ja mullistavaa, saattaa olla nykyopetuksen arkipäivää – tai sitten ei. Kun päiväkoti-ikäiset pystyvät nimeämään paremmin dinosauruslajeja kuin kotipihan lintuja, tulee mieleen, onko lähiympäristö jäämässä vieraaksi. Nykyisin on mahdollista opetella kasveja ja lintuja tietokoneen äärellä astumatta lainkaan metsiin ja niityille. Voihan alkuinnostuksen niinkin saada, mutta vasta maastossa liikkuessa voi kehittyä hyväksi luonnontuntijaksi.

 

Tutkimusmatkoja maastoon ja maailmalle

Tahvonen perehdytti oppilaitaan biologian ja maantiedon tietämykseen mieluummin maastossa kuin oppitunneilla. Retket olivatkin keskeisellä sijalla hänen opetuksessaan.

Kerran ani varhain keväällä teimme retken Vantaan Pitkäkoskelle, mutta ilma oli sakeana räntäsateesta eikä lintuja ollut lainkaan liikkeellä. Päiväkirjaani olin kuitannut retken lyhyesti: ”Koskikaraa ei näkynyt.”

Useimmiten kuitenkin nähtiin paljon. Yksi hienoimmista hetkistä koettiin vuonna 1967 Saaristomeren maisemissa, kun saimme olla todistamassa merikotkan ylilentoa. Siihen aikaan laji oli menehtymäisillään, joten näky oli todellinen harvinaisuus. Kun nyt vuosikymmeniä myöhemmin retkeilin Ahvenanmaalla, näyttäytyi merikotkia useana päivänä. Tuntui hyvältä todeta lajin elpyneen.

Eri puolille Suomea suuntautuneilla ”Tahvon retkillä” tehtiin vaatimatonta ruokaa pienellä retkikeittimellä ja yöt nukuttiin sissiteltassa kamiinan lämmössä. Tärkeintä oli kuitenkin nähdä ja kokea. Yllättävän monet kouluaikaisista retkikohteistamme, soista, rannoista ja lehdoista, ovat nykyisin kansallispuistoja ja luonnonsuojelualueita.

Lukioluokilla retkeily jatkui ulkomaille, Brittein saarille ja lukuisiin Keski- ja Etelä-Euroopan maihin. Edeltäjämme olivat käyneet Huippuvuorilla. Oman maantieteen erikoiskurssimme etuoikeutena oli tehdä pisin ja jännittävin matkamme halki silloisen Neuvostoliiton, Armeniaan saakka.

 

Hienovarainen kannustaja

Kotimaan retkillä innostuin tosissani kasveista, viimeistään Turun saaristossa saadessani Tahvosen biologikollegalta kasvintunnistuksen erityisohjausta.

Kokoelmani karttui myös ulkomaanmatkoilla. Kerätessäni kasveja Itävallan Alpeilla konekiväärein varustetut poliisit pysäyttivät minut. Selvisin kuitenkin säikähdyksellä, sillä nähdessään kasviprässini he totesivat vain, että en näköjään kuulukaan turisteihin, jotka poimivat sylillisen alppikukkia ja heittävät ne kohta menemään.

Kouluvuosieni viimeisellä kesälomalla posti toi minulle yllättäen opettajaltani paketin, jossa oli Olav Gjærevollin Tunturikasvisto-kirja. Lähetyksen saatteena oli koruton viesti: ”Sinulla on tälle varmasti enemmän käyttöä kuin minulla. Terveisin Eino Tahvonen.”

Hän oli oikeassa. Paitsi että tuo opus on todellinen helmi kasvikirjojeni joukossa se on ollut ahkerassa käytössä, sillä retkeni ovat usein suuntautuneet Lappiin – Tahvosen omimmalle seudulle. Koilliskairassa käyneet tunnistavat opettajamme hartaan harrastuksen, siellä on hänen mukaansa nimetty Tahvon tupa.

 

Harrastus juurtui

Kasviharrastuksessa yhdistyvät löytämisen ilo, määrittämisen vaikeus ja tunnistamisen riemu. Joidenkin harvinaisten kasvien äärellä tunnelma on lähes harras. Silloin tietää jotakuinkin varmasti, että kohtaaminen on ainutkertainen.

Joskus löytö on tehty pitkän maastossa rämpimisen jälkeen, joskus taas autonratissa istuen. Kasveihin voi törmätä hyvinkin yllättävissä paikoissa, kuten Suurkirkon portaikossa rippijuhliin riennettäessä.

Joitakin lajeja olen etsinyt järjestelmällisesti, kaivanut esiin tietoja, arvioinut kukinta-aikaa. Näin löytyi eräänä äitienpäivänä suomukka, pähkinäpensaan juurilla loisiva kummajainen. Kaukaa Kemijoen varrelta oli pakko varta vasten käydä etsimässä itäinen tulokas, tataarikohokki.

Koulun luontoretkistä alkunsa saanut kiinnostus kasveihin ja luontoon yleensäkin on säilynyt läpi elämän. Ilman suurta innostusta, josta biologian opettajani oli mitä mainioin esimerkki, moni löytö olisi jäänyt tekemättä. Intohimoinen suhtautuminen asioihin on ollut korvaamaton apu myös työelämässä.

 

Marja-Leena Lahdenperä on maatalous- ja metsätieteiden lisensiaatti, kasvitautitutkija ja tutkimuspäällikkö.



Artikkelit
Kulttuurijyrähdys: Päivähoitoon väriä, laatua ja liikettä!

Hiidenkiveltä näkyy: Kulttuuriosaajien kansanliike nousee

Minne kivut kiskotaan?

Siivosyntinen pakana – parantaja Aleksi Kultalahti

Kulttuuri kirjoittaa reseptinsä

”Mutta sitten sain nuolen polveeni”

Nilkan pakina: Väsynyt, hermostunut, haluton tai voimaton?

Aineksista aiheiksi: Arkistot tutkivat valintojaan

Suomalaisen Teatterin synty

Nimenpyörittäjä: Suomalaisia ja kaupunkilaisia teattereita

Näkijä, tekijä, kokija: Solta – matka manalaan ja takaisin

Näkijä, tekijä, kokija: Myydään: hellyysterapiaa yksinäisille

Päivystävä tekstintutkija: This is humour

Suomalaiset menestyivät olympialaisten taidelajeissa

Matkaoppaana luontoon

Kotipesä: Muukalaisista meikäläisiksi

Parempi roska päivässä kuin...

Muistojen ja tarinoiden keinutuoli (VAIN VERKOSSA)

Ajan sana: Talkoistettu työ

Arvioita: Matemaatikon päiväperhoset

Arvioita: Kansansivistystyö ahdingossa

Arvioita: Loistelias historia nuorisoseuroista ja nuorisoseuralaisista

Arvioita: Nuorisoseurat ovat saaneet monumentin (VAIN VERKOSSA)

Arvioita: Tavoitteena elegantisti muotoiltu tuore ajatus

Arvioita: Intohimoisten kolmiodraamojen mies

Arvioita: Kohtalon tuulet veivät kohti taiteellista teatteria

Arvioita: Suomihiphopin moniääninen tarina

Arvioita: Kun kirjoittaminen riisutaan alastomaksi

Arvioita: Otteita Onnimannista

Arvioita: J. G. Granön monivaiheinen tutkijantie

Arvioita: Lamaannuttava ja voimaannuttava häpeä

Arvioita: Monenlaiset tiet kaupunkiin

Arvioita: Vanhan talon herkkä tekniikka

Puheenvuoro: Kulttuuriperintökohteet ahdingossa

Puheenvuoro: Mitä tehdään paikallismuseoille?

Eiffelin vai Baabelin torni?

Verenseisauttajat

Kadonnut arkisto

Pääkirjoitus: Perustarpeena parantaa

Hiidenkivi
Suomalainen kulttuurilehti

Julkaisijat
Kotimaisten kielten keskus
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura
Suomen Kotiseutuliitto
Päätoimittaja
Outi Lauhakangas
P. 0456 347 353
outi.lauhakangas@stellatum.fi

Toimitussihteeri
Tuija Metsäaho
P. 0440 358 690
tuija.metsaaho@stellatum.fi
Toimitus
Hiidenkivi
Stellatum Oy, Purotie 1 B
00380 Helsinki

Kustantaja
Stellatum Oy
Purotie 1 B, 00380 Helsinki
Ilmoitusvaraukset
Anne Paavilainen
P. 09 2245 210, 0400 435 636
anne.paavilainen@stellatum.fi

Tilaukset ja osoitteenmuutokset
tilaajapalvelu@stellatum.fi
www.stellatum.fi
P. 03 4246 5301
Tilaushinnat Suomessa:
Kestotilaus 52,32 €
(laskutusväli 12 kuukautta),
määräaikaistilaus 55,59 €
(12 kuukautta)
irtonumero 10 €.