LEHDEN UUSIN NUMERO

3/2012
Etusivu      Arkisto      Palaute      Yhteystiedot      Tilaa      Omat tiedot     

Kadonnut arkisto

 

Markus Nummi (Kuva: Natalia Nummi)

 

MARKUS NUMMI

 

Arkistot ovat osa kamppailua katoamista ja kadottamista vastaan. Tallettaminen ja dokumentointi auttavat meitä muistamaan, mutta myös saavat meidät unohtamaan. Asiakirjojen ympärille voi rakentua valtava ääneen lausumattomien, lauseiksi kirjaamattomien asioiden universumi. Olemassa olevan arkiston rinnalla on ja kuuluu olla myös puuttuva arkisto. Siinä välissä, välittäjänä, toimii mielikuvitus. ”Itse asiassa ilman arkistojen katoavaisuutta ei esikoisteostani Kadonnut Pariisi olisi koskaan syntynyt”, väittää Markus Nummi.

 

Yliopistollisten historian opintojeni alussa olin oppinut: nykyaikaisen arkistolaitoksen juuret ovat Ranskan vallankumouksessa ja Pariisissa. Kun vanha valta kumoutui, vanhojen valtiaiden arkistot jäivät kotia vaille. Uudeksi kodiksi tuli uudenlainen laitos – Ranskan kansallisarkisto.

Arkiston synty merkitsee valintoja: mitä säilytetään, mitä hävitetään. Samalla luodaan historiakuvan raameja. Eikö tarjolla ole silloin myös manipuloinnin, jopa väärentämisen mahdollisuus? Kun astumme arkistoon, joudumme peruskysymyksen äärelle: löydetäänkö historiallinen totuus vai luodaanko se? Löytyikö esimerkiksi senaatin arkistosta Suomi, Suomen historia, vai rakennettiinko se siellä, sopivista aineksista?

Mieleeni juolahti, ilmeisesti tulevia huippuyliopistojen huipputieteiden huippukysymyksenasetteluja ennakoiden: mikä olisi todellinen väärennöksien väärennös, historiallisten väärennösten huippusaavutus? Milloin se olisi voitu tehdä?

Ranskan vallankumouksen aika tuntui vahvalta ehdokkaalta. Eikö keskitetyn arkistolaitoksen syntyhetkillä olisi voitu väärentää – vaikka mitä? Väärentää vaikka Pariisi, sen historia.

 

Unohtamisen kasvatusoppi

Miten kaikki, virallisen käsityksen mukaan, oikein menikään?

Ranskan kansallisarkisto, Archives Nationales, perustettiin heti vallankumouksen alkuvaiheissa 1790. Terrorin kauden keskellä 1794 laadittiin historiallisesti merkittävä laki, joka määräsi arkistojen julkisuudesta. Samalla päätettiin, että arkistoista pitää poimia pois hyödyttömät, vaaralliset ja hävitettävät asiakirjat. Vallankumouksen aikana tuhottiin tuhansia arkistokokonaisuuksia, miljoonia dokumentteja.

Historioitsija Vida Azimi on painottanut, että vallankumouksen asiakirjavandalismi oli jossakin mielessä ymmärrettävää: kun (eri)oikeudet oli kumottu, ei niitä vahvistavilla dokumenteilla ollut enää arkistoarvoa.

Azimi painottaa tuhoamisten kuitenkin liittyvän selvään päämäärään: kyse oli unohtamisen kasvatusopista. Kansakuntaa piti opettaa tuhoamaan menneisyyden muisto.

Mutta pelkkää tuhoamista vallankumousaika ei ollut. Ensimmäinen arkistonjohtaja Armand Gaston Camus ajoi arkistojen keskittämistä: ”Pariisiin!” Sinne piti departementeista toimittaa kaikki yleiset valtiolliset ja historialliset dokumentit. Samalla arkistoja järjestettiin, vaikka nykynäkökulmasta voisi puhua myös sotkemisesta. Uudelleenluokittelua ja uudelleenjärjestämistä ei arkailtu.

Oli uudistumisen aika. Uusi aikakausi, uusi kalenteri, uudet mitat ja asioille uudet nimet. Uusi Pariisi?

Mutta eihän Pariisi ole vain ranskalaisten asiakirjojen asia?

 

Keskitetty menneisyys

Historian yleisesityksessä ei ole juuri kerrottu siitä, mitä tapahtui seuraavaksi. Napoleonin valtakaudella arkiston johtajaksi tuli Pierre-Claude-Francois Daunou.

Paavin kanssa riidellyt Napoleon oli havainnut, että oli hyödyllistä hallita paitsi maita ja mantuja myös menneisyyttä, käsitystä menneisyydestä. Siksi hän keksi suunnitelman, jota arkistohistorioitsijat ovat luonnehtineet – samassa virkkeessä – sekä suurenmoiseksi että barbaariseksi. Napoleon halusi perustaa Euroopan keskusarkiston.

Napoloenin sotamatkailuun pitkin ja poikin Eurooppaa liittyi siksi myös arkistoryöstöretken ulottuvuus. Arkistoja vietiin Itävallasta (Wien), Italiasta (Piemonte, Liguria, Savoiji, Toscana, Perugia, Spoleto, Parma, Piacenza), Espanjasta, Hollannista ja saksalaisista valtioista. Suurin siirto-operaatio tehtiin Vatikaanin arkistosta, sen Napoleon halusi kokonaan Pariisiin.

Mittasuhteet ovat vaikuttavia, vaikka tutkimuskirjallisuuden mainitsemat lukumäärät ovat osin ristiriitaisia: 12 147 laatikkoa (tai 3 239 arkkua), 450 vaunua, 102 435 rekisteriä, kansiota ja nippua, 408 459 kiloa. Kaiken kukkuraksi arkistojen mukana vietiin myös arkistonhoitajat.

Vaikka Ranskan kansallisarkisto oli äskettäin eli 1808 saanut käyttöönsä uudet tilat Hotel de Soubise -palatsista, ryhdyttiin keisarin määräyksestä suunnittelemaan aivan uutta arkistorakennusta Seinen rannalle.

 

Pohjolassakin osattiin

Napoleonin toimeliaisuuden sivujuonena arkistot lähtivät liikkeelle myös Pohjolassa. Haminan rauhansopimukseen vuonna 1809 kirjattiin, että Ruotsin tuli toimittaa Venäjän keisarille Venäjän keisarikuntaan liitettyjä alueita koskevat asiakirjat. Kohta matkustikin Tukholmasta yli 200 hyllymetriä asiakirjoja Turkuun ja vähitellen värikkäiden vaiheiden jälkeen Helsinkiin.

Siinä luotiin tulevan Suomen Valtionarkiston perusta. Tai vahvemmin: siinä kaapattiin kansakunnalle menneisyys, syvyys.

Sama pätee Pariisiin keskitettyihin arkistoihin. Ne olivat väline, jolla vallattiin menneisyyttä.

Ainakin yritettiin vallata. Mutta Napoleon kukistui, eikä suurta Euroopan arkistopalatsia rakennettu. Arkistoja ryhdyttiin palauttamaan alkuperämaihinsa. Tämä merkitsi suuria kärsimyksiä arkistoille ja arkistonhoitajille.

Suurimmat koettelemukset koki Vatikaanin arkisto. On arvioitu jopa kolmasosan asiakirjamateriaalista hävinneen. Jokunen laatikko upposi menomatkalla Garda-järveen, yhden kärryn sisältö kylpi Taro-joessa paluumatkalla.

Arkistomateriaalia hävitettiin myös aivan tietoisesti. Kallista palautusoperaatiota rahoittaakseen Vatikaanin edustaja myi mielenkiinnottomiksi arvioimiaan asiakirjoja kilohintaan käärepaperiksi. Vatikaanin arkiston virkailija Marini löysi Pariisiin tullessaan kauhukseen 700 nidettä paavien bullia koskevia luetteloita lihakaupasta, osan Marini sai ostettua takaisin.

Mitä oli kaiken tämän pari vuosikymmentä jatkuneen siirtelyn, tuhoamisen ja kylvettämisen takana? Mitä kaikkea arkistossa puuhailtiin noina vuosina? Siitä lähdin ottamaan selvää 1980- ja 1990-luvun taitteessa Pariisiin.

 

Sammunut valo

Pyysin Helsingin yliopiston historian laitokselta mukaani suosituksen – jossa tosin ei mainittu Pariisi-teoriaani vaan keskityttiin yleisesti Ranskan arkistojen ylevään historiaan. Sain ongelmitta Archives Nationalesin tutkijakortin.

Kohdistin huomioni arkistosarjaan AB, joka sisälsi Kansallisarkiston omaan historiaan ja organisointiin liittyvät asiakirjat. Kansallisarkiston kokoelmia esittelevässä käsikirjassa tästä arkistosarjasta tehtyjä inventaarioluetteloita luonnehdittiin ”erittäin puutteellisiksi”.

Näin rohkaistuna ryhdyin toimeen. Tutkin luettelohuoneen luetteloa. Syötin magneettikortin tietokonepäätteeseen, tilasin mappeja – ja kas, punainen merkkivalo työpöydälläni syttyi merkiksi noudettavasta tilauksesta.

Törmäsin kiinnostavalta vaikuttaviin jännitteisiin arkistonjohtaja Camus’n ja hänen alaistensa välillä. Vaikka vallankumouskuohut olivat jo laantuneet, Camus muistutti yhä raportissaan vuonna 1799, että asiakirjojen luokittelutoimiston tehtäviä olisi selvittää, mitkä asiakirjat olivat hyödyttömiä tai jopa tasavallan perustuslain vastaisia, vanhan hallintovallan feodaalista järjestystä vahvistavia. Esimerkkinä hyödyttömästä materiaalista Camus mainitsi asiakirjat, jotka viittasivat asioihin, joita ei enää ollut olemassa.

Saattoiko kyse olla Pariisista? Mitä Pariisille oli tapahtunut? Tätä piti selvittää tarkemmin.

Menin noutamaan seuraavaa tilaustani. Virkailija löysi kirjanpidostaan erikoisen merkinnän ja hän konsultoi vanhempia kollegojaan. Lopulta tuli selitys. Vika oli valossa. Juuri siitä arkistokäytävästä, jossa hakemani mappi oli, lamppu oli mennyt rikki. Vanhempi virkailija teki selväksi, että arkistolaitos ei voisi, saisi eikä aikoisi riskeerata työntekijöidensä terveyttä lähettämällä ketään tuohon pimeyteen. Piti siis jäädä odottamaan lampunkorjaajaa. Sabotoitiinko työtäni, mietin järkyttyneenä – ja innoissani.

 

Tuntematon signum

Viimeiset päivät arkistossa olivat käsillä. Nyt oli päästävä kiireesti asioiden ytimeen, alkuun. Huomioni kohdistui AB-sarjan ensimmäiseen osastoon ja sen ensimmäiseen mappiin, jonka oli määrä sisältää arkistoja koskevia ensimmäisiä lakeja, määräyksiä ja ohjeita. Selviäisikö sieltä, mitä arkistolle oli tehty tai mitä sillä oli yritetty tehdä; mitä Pariisille oli tehty?

Naputin tilaustiedot tietokoneeseen. Näytölle tuli ilmoitus: tuntematon signum.

Hämmentyneenä käännyin minua aiemmin neuvoneen iäkkään virkailijan puoleen. Hän toisti toimenpiteen – sama tulos. Hän katsoi uudelleen koodia, sitten minua.

”Ettekö tiedä tarkempaa signumia? Teidän on viisainta kysyä neuvoa luettelohuoneen virkailijalta.”

Minua pomputeltiin muutama kierros luettelohuoneen ja lukusalin välillä. Lopulta jalkapallojoukkueellinen virkailijoita oli tutkimassa tilausmerkintöjäni. Veteraanivirkailija ilmoitti, että tämä oli ensimmäinen kerta, kun mikään arkiston asiakirja oli tietokonejärjestelmältä kateissa. Hän ei tiennyt, kuinka tällaisessa tapauksessa tuli menetellä.

Hyvin kömpelöin ranskan kielen sanoin mutta erittäin vakuuttavalla elekielellä tein selväksi tuohtumukseni siitä, että Ranskan kansallisarkisto oli hukannut sen omaa historiaa koskevan ensimmäisen asiakirjamapin!

Pystyin juuri ja juuri kätkemään innostukseni hehkun. Salaliitto, riemuitsin mielessäni, suuri salaliitto, minua on huijattu, meitä kaikkia on huijattu!

Täytin erityishakemuksen luetteloiden ulkopuolella olevan aineiston saamiseksi. Tuohtumukseni ja iloni oli suuri, kun siihen ei koskaan tullut vastausta.

                                                                 *

Minulla oli vastaus. Pariisia ei ollut koskaan ollutkaan.

Matkasin kotiin ja kirjoitin valmiiksi teoksen Kadonnut Pariisi. Jostakin syystä Otava ei ottanut sitä tietokirjallisuuden ohjelmaansa, vaan se ilmestyi varustettuna alaotsikolla ”romaani”.

 

Markus Nummi on kirjailija.

 

Artikkeli perustuu Nummen pitämään esitelmään SKS:n kirjallisuusarkiston 40-vuotisjuhlaseminaarissa 18.10.2011. Esitelmä julkaistaan myöhemmin kokonaisuudessaan Faili-lehdessä.



Artikkelit
Kulttuurijyrähdys: Päivähoitoon väriä, laatua ja liikettä!

Hiidenkiveltä näkyy: Kulttuuriosaajien kansanliike nousee

Minne kivut kiskotaan?

Siivosyntinen pakana – parantaja Aleksi Kultalahti

Kulttuuri kirjoittaa reseptinsä

”Mutta sitten sain nuolen polveeni”

Nilkan pakina: Väsynyt, hermostunut, haluton tai voimaton?

Aineksista aiheiksi: Arkistot tutkivat valintojaan

Suomalaisen Teatterin synty

Nimenpyörittäjä: Suomalaisia ja kaupunkilaisia teattereita

Näkijä, tekijä, kokija: Solta – matka manalaan ja takaisin

Näkijä, tekijä, kokija: Myydään: hellyysterapiaa yksinäisille

Päivystävä tekstintutkija: This is humour

Suomalaiset menestyivät olympialaisten taidelajeissa

Matkaoppaana luontoon

Kotipesä: Muukalaisista meikäläisiksi

Parempi roska päivässä kuin...

Muistojen ja tarinoiden keinutuoli (VAIN VERKOSSA)

Ajan sana: Talkoistettu työ

Arvioita: Matemaatikon päiväperhoset

Arvioita: Kansansivistystyö ahdingossa

Arvioita: Loistelias historia nuorisoseuroista ja nuorisoseuralaisista

Arvioita: Nuorisoseurat ovat saaneet monumentin (VAIN VERKOSSA)

Arvioita: Tavoitteena elegantisti muotoiltu tuore ajatus

Arvioita: Intohimoisten kolmiodraamojen mies

Arvioita: Kohtalon tuulet veivät kohti taiteellista teatteria

Arvioita: Suomihiphopin moniääninen tarina

Arvioita: Kun kirjoittaminen riisutaan alastomaksi

Arvioita: Otteita Onnimannista

Arvioita: J. G. Granön monivaiheinen tutkijantie

Arvioita: Lamaannuttava ja voimaannuttava häpeä

Arvioita: Monenlaiset tiet kaupunkiin

Arvioita: Vanhan talon herkkä tekniikka

Puheenvuoro: Kulttuuriperintökohteet ahdingossa

Puheenvuoro: Mitä tehdään paikallismuseoille?

Eiffelin vai Baabelin torni?

Verenseisauttajat

Kadonnut arkisto

Pääkirjoitus: Perustarpeena parantaa

Hiidenkivi
Suomalainen kulttuurilehti

Julkaisijat
Kotimaisten kielten keskus
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura
Suomen Kotiseutuliitto
Päätoimittaja
Outi Lauhakangas
P. 0456 347 353
outi.lauhakangas@stellatum.fi

Toimitussihteeri
Tuija Metsäaho
P. 0440 358 690
tuija.metsaaho@stellatum.fi
Toimitus
Hiidenkivi
Stellatum Oy, Purotie 1 B
00380 Helsinki

Kustantaja
Stellatum Oy
Purotie 1 B, 00380 Helsinki
Ilmoitusvaraukset
Anne Paavilainen
P. 09 2245 210, 0400 435 636
anne.paavilainen@stellatum.fi

Tilaukset ja osoitteenmuutokset
tilaajapalvelu@stellatum.fi
www.stellatum.fi
P. 03 4246 5301
Tilaushinnat Suomessa:
Kestotilaus 52,32 €
(laskutusväli 12 kuukautta),
määräaikaistilaus 55,59 €
(12 kuukautta)
irtonumero 10 €.