Ralf Långbacka: Tarttua kohtalon tuuliin. (Att fånga ödets vindar). Suom. Hannimari Heino. Siltala 2009.

Ralf Långbacka: Taiteellista teatteria etsimässä. (På jakt efter en konstnärlig teater). Suom. Hannimari Heino. Siltala 2011.

Aika outo on mieliala, kun tarttuu ohjaaja, teatterinjohtaja, akateemikko Ralf Långbackan muistelmiin. Kummallinen vire ei johdu niinkään kahden paksun kirjan sisällöstä, vaan vastaanotosta, jonka ne ovat saaneet maan suurimmassa päivälehdessä. Käsittelyssä tiivistyy jotain sangen olennaista suomalaisen kulttuurielämän kaunaisuudesta, kostonhalusta ja katkeruudesta. Nuo piirteet ulottuvat yli sukupolvien ja toimivat silloinkin, kun nykykriitikolla itsellään ei ole mitään kosketusta Långbackan töihin ja tekemisiin.

Långbacka kuuluu eittämättä suomalaisen teatterin suuriin ohjaajanimiin, samalle viivalle Eino Salmelaisen ja Eino Kaliman sekä aikalaisten Kalle Holmbergin, Kaisa Korhosen, Eija-Elina Bergholmin ja Jouko Turkan kanssa. Hänen oma kertomuksensa taiteellisesta tiestään, töistään ja elämästään on jo teatterihistoriallisestikin korvaamaton. Teatterista, hetken taiteesta ei nykyisistä taltiointimahdollisuuksista huolimatta jää jäljelle kuin aistivoimainen muisto sielun syvänteisiin.

Viisi vuotta vapautta

Muistelmien ensimmäisessä osassa Tarttua kohtalon tuuliin Långbacka kertoo kaikesta siitä, mitä hänen töitään nähnyt teatteriyleisö ei tiedä: lähtökohdistaan kansakoulunopettajien poikana ruotsinkielisellä Pohjanmaalla, kirjallisuuden opinnoistaan yliopistossa Turussa, Saksan-stipendistä, jonka avulla Bertolt Brechtin teatterinäkemyksistä tuli hänelle näyttämön elävää todellisuutta ja ensimmäisestä onnellisesta teatterinjohtajakaudestaan Åbo Svenska Teaternin johtajana.

Muistelmien toinen osa Taiteellista teatteria etsimässä alkaa ”kotkien kaudella” 1971–1977 Turun kaupunginteatterissa. Se kertoo taistelusta tuulimyllyjä vastaan kaupungissa, jonka ykköslehti Turun Sanomat otti tehtäväkseen suistaa teatterin kotkat, Långbackan ja Holmbergin, taivaaltaan.

1970-luvulla aikuisuuttaan eläneet kyllä tunnistavat jäykät vasemmisto-oikeisto-rintamalinjat. Nuorempia lukijoita siinä auttavat Långbackan hyvät arkistot ja tarkat muistiinpanot.

Ohjaajan ja näyttelijän välistä yhteistyötä voi tuskin sattuvammin kuvata kuin Långbacka tekee kertoessaan Brechtin Galileo Galilein valmistamisesta Kapo Manton kanssa. Galilein on eräässä kohtauksessa pidettävä yllä kaksinaista virettä: toisaalta paljastettava, toisaalta peitettävä Discorsi- käsikirjoituksensa olemassaolo. Harjoituksen aikana, juuri vaikeassa taitekohdassa, Manto saa kiinni oikeasta langanpäästä ja tekstiä eteenpäin viedessään iskee silmää ohjaajalleen: ”Hyvin menee.” Ken taitaisi brechtiläistä vieraannuttamista käytännössä paremmin kuvata?

Turun jälkeen Långbackalla oli ”viisi vuotta vapaudessa”: vierailuja muun muassa Lilla Teaternissa ja Göteborgissa, opettamista, kirjoittamista, Puntila-elokuva, oopperaohjauksen uudistanut Verdin Macbeth, Brechtiä ja Beckettiä, Tshehovia ja lopuksi unohtumaton tulkinta Henrik Ibsenin Peer Gyntistä dramaturgisena keksintönään kaksi Peeriä, nuori Jukka-Pekka Palo ja nuoren minänsä elämää kommentoiva vanha Peer, Esko Salminen.

Neljä hukkaan heitettyä vuotta

Helsingin kaupunginteatterin pääjohtajuuttaan 1983–1987 Långbacka kuvaa ”neljänä hukkaan heitettynä vuotena”. Vaikeudet nousivat eteen kuin vuoret: ei tullutkaan ”taiteellista teatteria”, tuli tekniikan lakko, lopulta jopa tutkimaton murhayritys. Oman osansa muodostaa suhde mediaan. erityisesti välirikko Helsingin Sanomien kulttuuritoimitukseen.

Långbacka kertoo taustaa kulissien takaa, kuvaa tapausten kulkua seikkaperäisesti ja oikoo myös muutamia sitkeästi eläneitä väärintulkintoja.

Hyvä on, että oikoo. Hän analysoi oivaltavasti Helsingin Sanomien kriitikoiden individualismia, itsetehostusta, gonzojournalismia ja henkilökohtaisia kaunoja. Ilmeisesti tässä oli lehdelle riittävä syy luopua ensimmäisen osan kuoliaaksi vaikenemisen taktiikasta, sillä toisen osan ilmestyttyä nuori Lauri Meri sai kirjoittaa molemmista teoksista täydellisen teilauksen.

Meren mielestä Långbacka ei suuremmin taustoita tekemisiään eikä pysähdy arvioimaan niitä laajemmissa puitteissa.

En ymmärrä tätä näkemystä. Päinvastoin: aika, yhteiskunta ja maailmantapahtumat kulkevat Långbackan tekstissä jopa pedantisti kirjattuina. Teatteritapahtumien takana on koko ajan långbackalainen ”suuri linja”: päämääränä on teatterin muuttaminen, toimivien kokonaisuuksien ja yhteisen ensemble-hengen luominen.

Ja siinä Långbacka omana aikanaan onnistui. Sitä ei matalamielinenkään kritiikki pysty kiistämään.

PÄIVI ISTALA, toimittaja, ohjaaja, teatteritaiteen maisteri