LEHDEN UUSIN NUMERO

3/2009
Etusivu      Arkisto      Palaute      Yhteystiedot      Tilaa      Omat tiedot     

Sinuhe ja Viljami – surun ja ilon veljekset

 

KALEVI KALEMAA

 

Jos haluaa palauttaa mieleen, millainen oli toisen maailmansodan jälkeinen aatteellinen ja henkinen ilmapiiri, kannattaa kaivaa esiin Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen (1945) ja Elvi Sinervon Viljami Vaihdokas (1946). Sinuhen löytää helposti; Viljamin löytääkseen on mentävä kirjastoon tai antikvariaattiin.

 

Sinuhe oli – ja on edelleen – toisen maailmansodan jälkeisten arvojen uudelleenarvioinnin ja tuntojen heijastaja, mutta sellainen oli myös sen aatteelliseksi ja ideologiseksi vaihtoehdoksi koettu Elvi Sinervon romaani Viljami Vaihdokas. Tarkkasilmäiset 1940-luvun lopun lukijat havaitsivatkin teosten yhtäläisyydet.

Waltari aloitti kirjailijanuransa 1920-luvulla ja oli tulenkantajasukupolven nimekkäin tulkki Olavi Paavolaisen ohella. Sinervo julkaisi esikoisteoksensa fasismin ja militarismin nousun varjossa 1930-luvulla ja oli siitä lähtien vasemmistolainen vaihtoehto Waltarin edustamalle arvomaailmalle.

Molemmilta lahjakkailta kirjailijoilta odotettiin ”vuosisadan romaania”, oman sukupolvensa analyysia maailmansotien punaiseksi värjäämästä maailmasta. Molemmat tunsivat odotukset ja vastasivat niihin sodan päätyttyä. Waltari teki sen ensin – hänen ei tarvinnut piilotella kirjoittamistaan, kuten Sinervon piti vankeusvuosinaan tehdä.

 

Sinuhen naamiot

Sodan jälkeen kellariloukoista ja vankiselleistä päivänvaloon tulleet kommunistit, Neuvostoliiton ystävät ja muut ”uudet kasvot” vaativat ajattelun ja arvojen uudistamista ja uutta kulttuuria, joissa oli tuoreustakuuna sosialismin leima. Vapaan Sanan päätoimittaja Raoul Palmgren, kulttuurifalangin kirkkain tähti, lahjomattomin ja lahjakkain vanhan vallan tuomionpasuuna, löi Sinuheen happamasti leiman ”historiallisen naamioromaanin ideologinen heijastuma”.

Sinuhe ei ollut Palmgrenin mielestä suinkaan vuosisadan romaani. Sellainen oli syntymässä uusien tekijöiden voimin. Se oli oleva toivon, optimismin, rohkeiden miesten ja naisten voittoisa laulu, luojana 1930-luvun kaunis ja rohkea, poliittisen vankilan kauheudet selättänyt kommunisti.

 

Dankon sydän

Sinervon kirjailijanura on vuosisadan sankaritarina. Hän kirjoitti kolmena vankilavuotenaan vessapaperiliuskoille runokokoelman, sadun, novelliluonnoksia ja romaanin alkuluvun.

Vankilasta vapauduttuaan Sinervo julkaisi sadun Onnenmaan kuninkaan tytär ja ihmislapset (1944) ja Pilvet-kokoelman (1944). Viimeksi mainittu on ainutlaatuinen dokumentti poliittisen vangin maailmasta ja edelleenkin koskettava runoteos. Vankilassa Sinervo ryhtyi myös luonnostelemaan suurta, Maksim Gorkin Klim Samginin kaltaista ja veroista aikalaisromaania.

Romaanin alkuidea synnytyslaitoksella vaihtuneesta pojasta (Mooses, Sinuhe-tarinan variantti) oli Risto Vaihdokas. Päähenkilön etunimi oli kunnianosoitus nuorisoliittolaislegendalle, partisaani Risto Westerlundille, joka teloitettiin sodan loppupäivinä.

Sinervo yhdisti vaihdokastarinassaan sadun ja todellisuuden ja kohotti sen romaanin lopussa poliittiseksi julistukseksi. Lonkkavikainen, ihmisten hylkimä poika elää unen ja valveen rajamailla, kuuntelee aaltojen puhetta, ruohon ja muurahaisten keskustelua ja uneksii elämää suuremmasta todellisuudesta. Hän kuulee tarinan Dankosta, joka nostaa palavan sydämensä kärsivän kansansa soihduksi – tarina on peräisin Maksim Gorkin kertomuksesta Izergil-muori – ja haluaa tulla samanlaiseksi soihdunkantajaksi.

 

Viljami, päätä pitempi vai riepumatto?

Viljami Vaihdokas sai Sinuhea ristiriitaisemman vastaanoton. Waltari tosin kiitteli, että edellisellä vuosikymmenellä esiin päässeistä kirjailijoista Sinervo oli Viljami Vaihdokkaan myötä lahjakkain, ”jopa tahtoisin sanoa häntä päätä pidemmäksi muita”. Waltari ei takertunut Sinervon romaanin poliittiseen tendenssiin.

Moni porvarillinen kriitikko piti Viljami Vaihdokasta ärsyttävänä, maan alta nousseiden kommunistien maineen palautuksena. ”Mauri Ryömän vaimon kommunistinen korkeaveisu”, ärähti sanomalehti Lallin kriitikko Uolevi Usva. Toini Havun mielestä ”tekijä on poliittisessa innostuksessaan tehnyt vääryyttä omalle suurenmoiselle idealleen ja taiteelliselle luomisvoimalleen”.

Ensi lukukokemuksessa Sinervon romaania kiitellyt Unto Kupiainen runttasi teoksen myöhemmin: ”Aito runollisuus ja joutavanpäiväinen seikkailukertomus solmiutuvat omituisiksi sekakuvioiksi, ja paikoin tuntuu siltä, kuin unen silkistä kudottaisiin riepumattoa.”

Sinuhen siveettömyys närkästytti joitakin lukijoita. Sinervon romaani on miltei steriili kaikesta eroottisuudesta ja seksistä, vaikka Sinervo oli 1930-luvun novelleissaan osoittautunut erinomaiseksi nuoren tytön seksuaalisen heräämisen kuvaajaksi. Kenties seksuaalisuuden kiertämiseen vaikutti osaltaan poliittisten vankien puritaanisuus, jolla he halusivat erottautua vankiloiden homoeroottisesta ilmapiiristä. Toisaalta siihen saattoi vaikuttaa myös 1920-luvun villistä seksuaalisuudesta puritanismiin kääntynyt kommunismi; oli tärkeämpääkin pohdittavaa kuin sukupuolielämän kuvaus. 

 

Samaa sukua, eri maata

Vasemmistolukijoille Sinervon ja Waltarin teosten ero oli selvä: Waltarin pessimismin ja turhuuksien turhuus -filosofian vaihtoehdoksi Sinervo tarjosi toivoa ja valoisaa tulevaisuutta. Kun Waltari kirjoitti, että ”ihminen on pahuudessaan julmempi ja paatuneempi kuin virran krokotiili”, Sinervo väitti, että ”ihminen on hyvä, koska hän kykeni voittamaan pahan”.

Kaikille vasemmistolaisillekaan tulevaisuus ei näyttänyt sinervolaisen hyvältä – esimerkiksi Jarno Pennanen julkaisi 1945 sinuhelaisen pessimismin sävyttämän Jeremiaan murhe -runoteoksen. Viljami Vaihdokas oli kuitenkin useimmille ”elävä veli, poika, toveri”, kuten SKP:n valistussihteeri Aili Mäkinen julisti. Sinuhen pessimismillä heidän maailmassaan ei ollut elintilaa. He halusivat olla Dankoja, tulevaisuuden palavasydämisiä soihtuja, luvatun maan toivioretkeläisiä.

Yllättävän vähän on kiinnitetty huomiota Sinuhen ja Viljamin yhtäläisyyksiin. Sinervo huomasi ne itse: ”Taidan minäkin olla ylijännitystilassa”, hän huokaili miehelleen Mauri Ryömälle. ”Kun en saanut unta nousin kirjoittamaan kirjettä. Ensin yritin lukea Sinuhea, sillä ei ole muuta vikaa kuin pituus. Muuten se on epäilemättä paras romaani, mitä meillä on kirjoitettu ties kuinka moniin ajastaikoihin. Surullista kyllä. Kammottavaa, että minussa vahvistuu se epäluulo, joka minulla on ollut hienokseltaan ennenkin, nim. että Waltari eräissä kirjoissaan muistuttaa minua elikkä minä muistutan häntä.”

Kirjoille on yhteistä löytölapsi- ja vaihdokasteema ja se, että Sinuhe ja Viljami olisivat olleet köyhyyden sijaan oikeutetut parempaan elämään, omaisuuteen, jopa jonkinasteiseen valtiuteen. Yhtäläisyydet ovat myös syvemmällä:

Sinuhen käsitys ihmisestä ja elämästä huipentuu Meti-kalanperkaajan filosofiassa, jonka Waltari on muistelmassaan ilmaissut omaksi elämän- ja ihmiskäsityksekseen. Kaikkien kokemiensa ja tekemiensäkin kauheuksien jälkeen Meti sanoo, että tappaminen on hyödytöntä eikä sillä voita mitään. Sinuhe, veljeni, kenties tulee päivä, jona ihminen näkee ihmisen veljekseen tappamatta häntä. Hetkellä, jolloin ohranan potku siirtää Viljami Vaihdokkaan täältä ikuisuuteen, hän tuntee Metin lailla vahvasti kuuluvansa suureen ihmisyyteen ja suree Metin tavoin, ettei hän ole kyennyt osoittamaan kylliksi rakkautta kaikkia ihmisiä kohtaan.

 

Ideologiausko erotti

Suurin ero Sinuhen ja Viljamin välillä on niiden kirjoittajien usko ideologioiden voimaan. Sinervo oli sodan päätyttyä ”uskovainen kommunisti”. Joitakin vuosia myöhemmin hänkin pettyi mutta säilytti silti Raoul Palmgrenin tavoin uskon siihen, että sosialismi oli historian inhimillisin talous- ja moraalijärjestelmä ja että se pystyisi korjaamaan tekemänsä virheet.

Sinuhen kautta Waltari julisti, että kaikki ideologiat ovat vaarallisia. Mikään ei ole aiheuttanut ihmiskunnan historiassa niin suurta tuhoa kuin rajaton usko jonkin aatteen paremmuuteen. Ihmiskunnan varsinaiset pahantekijät ovat hyvää tarkoittavat idealistit, koska heidän jäljissään tulevat kansojen ja ihmisten tuhoajat. Tämän havaitseminen on Sinuhen pessimismin todellinen syy.

Yli kolme vuosikymmentä myöhemmin Waltari sanoi Kirjailijan muistelmissa (1980), että ”vaikka ihmisen perusominaisuudet eivät nähtävissä olevien aikojen puitteissa voi muuttua, koska niillä on vuosituhantiset, kaksisataatuhatta vuotta vanhat periytyvät vaistot pohjanaan, niin ihmisten välisiä suhteita voidaan muuttaa. Nykyisin sanoisin: täytyy muuttaa, jotta maailma voisi pelastua tuhoutumisesta.”

 

Veljekset maailmalla

Myynnillä mitaten Sinervon toivon ja optimismin sanoma hävisi Waltarin pessimismille, joka myi alusta saakka varsin hyvin. Myöhemminkin Sinuhe on päihittänyt Viljamin painosten ja myynnin määrässä: Sinuhesta on otettu lähes kuusikymmentä painosta, tuorein 2008. Viljami Vaihdokaskin pääsi sentään neljänteen painokseen vuonna 1979. Tuolloin elettiin Sinervo-renessanssia, jonka loivat uudet marxilais-leniniläiset sukupolvet. Sinervo oli heille suuri Maammo Runontekijä.

Molemmat teokset ovat levinneet myös kansainvälisesti enemmän kuin suomalainen kirjallisuus keskimäärin, Sinuhe egyptiläinen ylivoimaisesti enemmän, jo 41 kielelle. Sinervon romaanin kansainvälinen vaellus alkoi pari vuotta ilmestymisen jälkeen, ensin ruotsiksi, sittemmin muun muassa venäjäksi, viroksi ja kiinaksi.

Vielä 1940-luvun lopulla tuskin yhdenkään kriitikon mieleen olisi tullut nimittää Waltaria suomalaisen kirjallisuuden moderniksi klassikoksi. Hänen kirjailijaprofiilinsa säilyi pitkään epämääräisenä, koska hän oli suomalaisiin oloihin liian tuottelias ja myös epätasainen. Jo pitkään hänet on kuitenkin asetettu klassikoidemme rivistöön ja viihde-Sinuhesta on tullut tietyssä mielessä ”vuosisadan romaani”.

Sinuhen suomalainen velipuoli Viljami Vaihdokas on kadonnut antikvariaattien hämärään. Onko se kuollut, koska sen kuvailema aatemaailma murtui viimeistään samalla hetkellä kuin Berliinin muuri? Toisaalta Viljami Vaihdokkaan lyyrinen sadun henki koskettaa edelleen. Vahinko vain, että Sinervo vastasi ajan haasteisiin tekemällä romaaninsa lopusta paikoin melko kaavamaista poliittista julistusta.

 

Kalevi Kalemaa on tamperelainen kirjailija, joka on kirjoittanut muun muassa Elvi Sinervon elämäkerran. 



Artikkelit
Pääkirjoitus: Mikä kumman työsuhdeolettama?

Hänet halusin tavata: Anna Kuismin tapasi Pekka Tarkan

Sinuhe ja Viljami – surun ja ilon veljekset

Kolumni: Nopeaa vai hidasta tiedettä?

Agitaattoreita ja takinkääntäjiä – Teuvo Pakkalan ja Algot Untolan poliittinen kohtaaminen ja ero

Gruusian punainen kunnia

Kuoleman mysteeri ja valvonnan pitkä käsi – Hannele Huovi ei kaihda tabuja nuortenromaaneissaan

Suomalainen naispoliisi on kova ja pehmeä

Härkönen ja Remes sitovat ulkosuomalaisen kotimaahan

Ulkosuomalaisten historia saatiin kansien väliin

Haminan rauhan raja 1809 on kielellisen itsetunnon raja

Talonpoikaiskulttuurisäätiön pääoma on henkistä

Huomioita: Sisällöntuotannon ydinosaamisalueella

Tervetuloa käymään: Kirjoittamisen iloa Kotuksen kursseilta

Hyvä saarna tulee lähelle kuulijan arkea

Kulttuuriympäristöstä kampanjoidaan näyttävästi ensi vuonna

Koko kunta kotiseututyössä: Mynämäellä juhlittiin Antti Lizeliusta

Ajan sana: Arpomista ja säätämistä

Nimistöntutkija: Kirjojemme Matit

Tätä tutkitaan 1950-luvusta: Tunteita ja muistoja 1950-luvun Suomesta

Kolumni: Talven menneet lumet

Kuus kirjallisuudesta

Arvioita, katsauksia: Lintutehtailua

Arvioita, katsauksia: M. A. Castrén seikkailee Siperiassa

Arvioita, katsauksia: Suku elää suvun nimissä

Arvioita, katsauksia: Miljoona, miljoona kangasmetriä

Arvioita, katsauksia: Ontto tutkielma synnistä ja sovituksesta

Arvioita, katsauksia: Kansanestetiikan kirjava kenttä

Arvioita, katsauksia: Metsäammattilaiset muutosten pyörteissä

Arvioita, katsauksia: Valtimolaisen talonpoikaiskulttuurin helmi

Arvioita, katsauksia: Kartanoelämää läpi vuosisatojen

Arvioita, katsauksia: Taidekokoelmat kansakunnan peilinä

Arvioita, katsauksia: Jokapäiväinen englantimme

Arvioita, katsauksia: Sukupuolia on enemmän kuin kaksi

Hiidenkivi
Suomalainen kulttuurilehti

Julkaisijat
Kotimaisten kielten keskus
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura
Suomen Kotiseutuliitto
Päätoimittaja
Outi Lauhakangas
P. 0456 347 353
outi.lauhakangas@stellatum.fi

Toimitussihteeri
Tuija Metsäaho
P. 0440 358 690
tuija.metsaaho@stellatum.fi
Toimitus
Hiidenkivi
Stellatum Oy, Purotie 1 B
00380 Helsinki

Kustantaja
Stellatum Oy
Purotie 1 B, 00380 Helsinki
Ilmoitusvaraukset
Anne Paavilainen
P. 09 2245 210, 0400 435 636
anne.paavilainen@stellatum.fi

Tilaukset ja osoitteenmuutokset
tilaajapalvelu@stellatum.fi
www.stellatum.fi
P. 03 4246 5301
Tilaushinnat Suomessa:
Kestotilaus 52,32 €
(laskutusväli 12 kuukautta),
määräaikaistilaus 55,59 €
(12 kuukautta)
irtonumero 10 €.