LEHDEN UUSIN NUMERO

3/2009
Etusivu      Arkisto      Palaute      Yhteystiedot      Tilaa      Omat tiedot     

Suomalainen naispoliisi on kova ja pehmeä

Jarkko Sipilä on luonut romaaninsa naispoliisista Anna Joutsamosta kovan kundin, jonka pääperiaate on ”rosvot kiinni”. (Kuva: Lauri Mannermaa / Gummerus)

 

LEA TOIVOLA

 

Yhdysvalloissa dekkareiden sankarittaret ovat yksityisetsiviä, Suomessa poliiseja. Ensimmäiset naispoliisit olivat pärjääviä esikuvia. Nykydekkarissa heillä on ongelmansa, ja he voivat näyttää heikkoutensa.

 

Naispoliisi ilmestyi suomalaiseen dekkariin vaivihkaa, kun Matti Yrjänä Joensuun Harjunpäässä ja ahdistelijassa (1982) nimihenkilön työpariksi tuli Onerva Nykänen. Hänet nähdään sarjassa enimmäkseen Harjunpään näkökulmasta.

Leena Lehtolainen loi 1990-luvulla dekkarisarjansa päähenkilöksi Maria Kallion, joka on edennyt urallaan ylikomisarioksi ja Espoon väkivaltajaoksen päälliköksi. Leila Simosen ylikonstaapeli Susanna (Susi) Teräsvuo on vasta kokeillut johtamista esimiehensä lomittajana. Pirkko Arhipan vanhempaan ikäluokkaan kuuluva turkulainen komisario Varpu Ahava on jäänyt syyttä huomiotta.

Outi Pakkasen dekkareissa komisario Tanja Ström on sivuhenkilö, jonka tehtävänä on vain kuulustella epäillyt. Pakkanen on kertonut tehneensä Strömistä tarkoituksellisesti naisetsivien normista poikkeavan, sosiaalisesti kömpelön ja epäempaattisen.

Nykyisin mieskirjailijoidenkin dekkareissa on usein sivuhenkilönä naispoliisi, joka on komisarionsa luottohenkilö. Harri Nykäsen Janssonin alainen on Sanna Susisaari, Seppo Jokisen Koskisella on apurina Ulla Lundelin ja Jarkko Sipilän Takamäellä työtoverina Anna Joutsamo.

Ammatillista uskottavuutta haetaan kovuudesta viestivillä sukunimillä: Kallio, Teräsvuo ja Susisaari. Vastapainona ovat pehmeän naiselliset etunimet. Neitsyt Mariaan assosioituu Maria Kallion lisäksi Susanna ja samasta nimestä johdettu Sanna: nimi merkitsee liljaa, joka on Neitsyt Marian tunnus. Susi poliisin nimessä taas johtaa ajatukset Mauri Sariolan legendaariseen rikostarkastaja Olavi Susikoskeen.

 

Naispoliisi selviää syrjinnästä

Synkän kuvan naispoliisin asemasta ja työoloista antaa 1980- ja 1990-luvun Helsingin rikospoliisia kuvaava Joensuu. Onerva Nykänen ei saa tehdä ilta- ja viikonloppuvuoroja, mutta hän ei lannistu vaan hankkii tarvittavat todistukset ja saa ronskeilla puheillaan kollegoiden korvat kuumottamaan (Harjunpää ja heimolaiset, 1984). Muissa miesdekkaristien sarjoissa ei näy naispoliisien syrjintää.

Lehtolaisen Maria Kallion keino vastata sovinistisiin heittoihin on ”hyvän jätkän” rooli ja vimmattu suorittaminen. Simosen Susi Teräsvuon selviytymiskeino on miesten asenteiden ja käytöksen analysointi. Sekä Kalliolla että Teräsvuolla on miespomo, johon heillä on piiloromanttinen suhde. Tämä tuuppaa heitä uralla eteenpäin, tosin oikein perustein.

Työtovereina miesten ja naisten suhteet ovat moninaisia. Onerva Nykäsen ja Timo Harjunpään välillä ei ole romanssia, joka TV-sarjaan on kehitelty, mutta henkisesti he ovat lähellä tosiaan. Maria Kallio suhtautuu Koivuun kuin pikkuveljeen, sen sijaan Pertti Ström heittelee Kalliolle sovinistisia herjoja. Kun Kallio voittaa Strömin viranhaussa, tälle perinteiselle miehelle alkaa alamäki: avioero, virkarikossyyte kuulusteltavan lyömisestä, itsemurha (Tuulen puolella, 1998). Nykäsen Sanna Susisaari pääsee päällystökurssille ennen kollegansa Huuskoa, joka on hyvä poliisi mutta ei saa yksityiselämäänsä järjestykseen.

 

Miehellä on esimiehenä helpompaa

Mies pääsee esimiehenä helpommalla kuin nainen. Koskista naisalaiset paapovat, kun Maria Kalliolta vaaditaan äidillistä ymmärtämistä. Yksilölliset erot merkitsevät enemmän kuin sukupuoli: Koskisen alaiset hyppivät joskus suorastaan silmille, ja Maria Kallio katsoo läpi sormien Pertti Strömin alkoholismia, jottei häntä pidettäisi niuhona. Vain Jarkko Sipilän Kari Takamäki uskaltaa jämäkästi puuttua pieniinkin työtä haittaaviin asioihin.

Sipilän Anna Joutsamo on selkeimmin identifioitunut poliisin rooliin: tärkeintä on ottaa rosvot kiinni. Sen sijan Susi Teräsvuo ajattelee usein kuin tutkija; hän onkin jatko-opiskelija. Punk-yhtyeessä nuorena soittaneelle Maria Kalliolle ammatinvalinta on ollut ongelma alusta asti, ja hänen ja työyhteisön arvot ovat monesti ristiriidassa.

Romaaneissa kuulusteltavat saattavat suhtautua naiseen vähätellen ja puhua miespoliisille (Naisen kosto, 1998 ja Mustaa samettia, 1999). Toisaalta Lehtolaisen Kallio käyttää tilannetta poliisin eduksi luomalla kuulusteluissa asetelman, joissa ”pahan nartun” parina on joko ”hyvä jätkä” tai ”hyvä äiti” (Rivo Satakieli, 2005). Samalla tavoin Kari Takamäki ottaa ”pahan poliisin” roolin ja antaa Anna Joutsamon korjata sadon (Likainen kaupunki, 2005). Toisaalta myös Jokisen Sakari Koskinen maksaa perheen yhteisten menojen toistuvista peruutuksista avioerolla ja huonolla omallatunnolla.

Jokisen teoksessa Kuka sellaista tekisi (2008) tehtävät eivät jakaannu sukupuolen mukaan: isänsä menettäneitä tyttöjä lohduttamaan Koskinen valitsee miespoliisin, jolla on samanikäinen poika.

 

Perhe ja työ voivat yhdistyä

Amerikkalaiset naisetsivät syntyivät 1970-luvulla kovaksikeitetyn dekkarin pohjalta, joten he olivat miesesikuviensa tavoin yksineläjiä. Sinkkuja ovat myös Sanna Susisaari ja Anna Joutsamo.

Pohjoismaissa lasten päivähoito toimii, joten perheen ja työn voi dekkareissakin yhdistää – ei tosin ongelmitta. Kun Maria Kallio sysää työn takia lasten hakuvuoron miehelleen, asiasta syntyy suukopua. Sen sijaan Sipilän dekkareissa kahden pojan isä Takamäki voi ilmoittaa kotiin yöpyvänsä työpaikalla.

Simosen Susi jää Lapsitappajien (2001) alussa leskeksi odottaessaan lasta, mutta perinnön turvin hän voi jatkaa hoitovapaata opiskeluvapaalla.

 

Naispoliisien kuva monipuolistuu

Amerikkalaiset naisetsivät ovat yksityisetsiviä mutta Pohjoismaissa poliiseja. Taustalla on se, että Yhdysvalloissa on perinteisesti painotettu kansalaisen oikeuksia valtiota vastaan, kun taas Pohjoismaissa on luotettu valtioon kansalaisen turvaajana. Kun Maria Kallion esimies teoksessa Ennen lähtöä (2000) taipuu poliitikkojen painostukseen, Kallion luottamus tähän horjuu.

Kuva naispoliiseista on muuttunut, kun heitä on tullut dekkareihin lisää. Heidän ei tarvitse enää olla esikuvallisia, vaan heillä voi myös olla ongelmia. Siinä missä alkoholi on miespoliiseilla romanttinen klisee, Arhipan Varpu Ahava kamppailee päivittäin pysyäkseen raittiina. Muutenkin hänen taustansa on synkkä; hän on eronnut väkivaltaisesta liitosta, ja tytär on kuollut parisuhdeväkivallan uhrina. Sarjasta onkin kehittynyt keski-ikäisen naisen selviytymistarina. Jokisen Ulla Lundelin, joka on vuosia sitten päässyt kuiville, lankeaa uudelleen ryyppäämään (Suurta pahaa, 2004), mutta kuntoutuu takaisin töihin.

Lehtolainen on pyrkinyt tietoisesti monipuolistamaan naispoliisin kuvaa ottamalla sivuhenkilöiksi vähemmistöjen edustajia, julkilesbon järjestyspoliisin Liisa Rasilaisen ja vietnamilaistaustaisen Anu Wongin. Kun Veren vimmassa (2003) mukaan tulee vamppi ja pyrkyri Ursula Honkanen, käy ilmi, etteivät kaikki naiset tule keskenään toimeen.

 

Suhde väkivaltaan muuttuu

Amerikkalaisen naisetsivän syntyyn liittyi kovaksikeitetyn dekkarin lisäksi feministinen eetos, ja sankarittaren täytyi osoittaa selviävänsä kaikesta yksin. Maria Kallio toimii aluksi samoin: hän menee jopa yksin murhaajan puheille (Harmin paikka, 1994). Vasta lasta odottaessaan hän tajuaa, miten typerää ja vastuutonta se on – hän ei ole enää vastuussa vain itsestään (Kuolemanspiraali, 1997).

Perinteiset roolit ovat kääntyneet ympäri jo Harjunpäässä ja poliisin pojassa (1983), kun Onerva Nykänen pelastaa aseella uhaten Harjunpään aggressiivisen nuorisojoukon kynsistä.

Varsinainen rambo on Ilkka Remeksen trillereiden profiloija Johanna Vahtera, joka Ruttokelloissa (2000) pelastaa koko Suomen nielaisemalla myrkyn ja teoksessa 6/12 (2006) hakeutuu panttivankien joukkoon. Tällaisen yli-ihmisen vastakohta on Arhipan Vappu Ahava. Kun hän Mustissa jyvissä (2000) joutuu satunnaisen pahoinpitelijän uhriksi, henkinen toipuminen kestää kauan.

Nykyisin naispoliisi voi näyttää tunteensa ja heikkoutensa. Panttivangiksi joutunut Susi Teräsvuo on tilanteen ratkettua šokissa ja hyppää pomonsa kaulaan (Mustaa samettia), ja TV-sarjassa Raid Huusko rauhoittaa väkivaltaisen tilanteen jälkeen Sanna Susisaarta. Väkivalta voi olla naiselle henkilökohtaisempaa: Rivossa Satakielessä Maria Kallio joutuu seksuaalisen väkivallan uhriksi.

Myös nainen voi langeta epäammatilliseen käytökseen. Lapsitappajissa Susi Teräsvuo lyö poikaa, joka on aiheuttanut hänen miehensä kuoleman. Vaikka hän murtaa pojan kovan kuoren, hän häpeää tekoaan.

Sipilän Anna Joutsamolle aseen käyttö on osa työtä. Joutsamo ampuu esimiehensä käskystä käsivarteen (Todennäköisin syin, 2004) ja panttivankitilanteessa tappaakseen (Likainen kaupunki).

 

Naiskertojat kuvaavat tunteita

Jarkko Sipilän vahvuus on juoni, ja tilanteita kuvataan niin tekijöiden, uhrien kuin poliisien kannalta. Poliisien kuvauksessa ei sukupuolten välillä juuri ole eroa, pätevyys ratkaisee. Tasa-arvoisuutta heijastaa se, että kerronnassa käytetään kaikista poliiseista sukunimeä. Tämä tosin aiheuttaa päänvaivaa, sillä välillä on vaikea muistaa, kuka on nainen.

Lehtolaisen ja Simosen minäkerronta korostaa päähenkilöiden tunteita ja kehitystä. Maria Kallion tutkimuksiin kietoutuu usein henkilökohtainen suhde epäiltyihin: ystävyys tai rakkaus (Ensimmäinen murhani, 1993, Harmin paikka, Kuparisydän 1995, Tuulen puolella). Simosen Susi Teräsvuo joutuu selviytymään narsistisesta kiusaajasta (Suska, 2007), mutta sarjan jokaisen osan lopussa hän elää suoranaista idylliä. Sen sijaan Kallioon rankat kokemukset jättävät lähtemättömät jäljet.

Lukijoiden kannalta Kallion uran vaihdos – hän näyttää palanneen poliisiksi vain tilapäisesti kirjassa Väärän jäljillä (2008) – ja Lehtolaisen harventunut julkaisutahti jättää suomalaisen dekkarin kentälle ison aukon. Uusille naispoliiseille olisi siis tilausta.

Lupaavia tulokkaita ovat Timo Sandbergin Taru Lund, joka Pirunpesässä (2009) siirtyy päähenkilöksi, ja suomenruotsalaisen Marianne Peltomaan Vera Gröhn (kolmas dekkari Pimeä portaikko, 2009).

 

Lea Toivola on filosofian maisteri, vapaa kirjoittaja ja luennoitsija.

 

AIHEESTA ENEMMÄN

Murha pukee naista. Naisdekkareita ja dekkarinaisia. Toim. Ritva Hapuli ja Johanna Matero. KSL 1997.

Maureen Reddy, Sisters in Crime. Feminism and the crime novel. Continuum 1988.



Artikkelit
Pääkirjoitus: Mikä kumman työsuhdeolettama?

Hänet halusin tavata: Anna Kuismin tapasi Pekka Tarkan

Sinuhe ja Viljami – surun ja ilon veljekset

Kolumni: Nopeaa vai hidasta tiedettä?

Agitaattoreita ja takinkääntäjiä – Teuvo Pakkalan ja Algot Untolan poliittinen kohtaaminen ja ero

Gruusian punainen kunnia

Kuoleman mysteeri ja valvonnan pitkä käsi – Hannele Huovi ei kaihda tabuja nuortenromaaneissaan

Suomalainen naispoliisi on kova ja pehmeä

Härkönen ja Remes sitovat ulkosuomalaisen kotimaahan

Ulkosuomalaisten historia saatiin kansien väliin

Haminan rauhan raja 1809 on kielellisen itsetunnon raja

Talonpoikaiskulttuurisäätiön pääoma on henkistä

Huomioita: Sisällöntuotannon ydinosaamisalueella

Tervetuloa käymään: Kirjoittamisen iloa Kotuksen kursseilta

Hyvä saarna tulee lähelle kuulijan arkea

Kulttuuriympäristöstä kampanjoidaan näyttävästi ensi vuonna

Koko kunta kotiseututyössä: Mynämäellä juhlittiin Antti Lizeliusta

Ajan sana: Arpomista ja säätämistä

Nimistöntutkija: Kirjojemme Matit

Tätä tutkitaan 1950-luvusta: Tunteita ja muistoja 1950-luvun Suomesta

Kolumni: Talven menneet lumet

Kuus kirjallisuudesta

Arvioita, katsauksia: Lintutehtailua

Arvioita, katsauksia: M. A. Castrén seikkailee Siperiassa

Arvioita, katsauksia: Suku elää suvun nimissä

Arvioita, katsauksia: Miljoona, miljoona kangasmetriä

Arvioita, katsauksia: Ontto tutkielma synnistä ja sovituksesta

Arvioita, katsauksia: Kansanestetiikan kirjava kenttä

Arvioita, katsauksia: Metsäammattilaiset muutosten pyörteissä

Arvioita, katsauksia: Valtimolaisen talonpoikaiskulttuurin helmi

Arvioita, katsauksia: Kartanoelämää läpi vuosisatojen

Arvioita, katsauksia: Taidekokoelmat kansakunnan peilinä

Arvioita, katsauksia: Jokapäiväinen englantimme

Arvioita, katsauksia: Sukupuolia on enemmän kuin kaksi

Hiidenkivi
Suomalainen kulttuurilehti

Julkaisijat
Kotimaisten kielten keskus
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura
Suomen Kotiseutuliitto
Päätoimittaja
Outi Lauhakangas
P. 0456 347 353
outi.lauhakangas@stellatum.fi

Toimitussihteeri
Tuija Metsäaho
P. 0440 358 690
tuija.metsaaho@stellatum.fi
Toimitus
Hiidenkivi
Stellatum Oy, Purotie 1 B
00380 Helsinki

Kustantaja
Stellatum Oy
Purotie 1 B, 00380 Helsinki
Ilmoitusvaraukset
Anne Paavilainen
P. 09 2245 210, 0400 435 636
anne.paavilainen@stellatum.fi

Tilaukset ja osoitteenmuutokset
tilaajapalvelu@stellatum.fi
www.stellatum.fi
P. 03 4246 5301
Tilaushinnat Suomessa:
Kestotilaus 52,32 €
(laskutusväli 12 kuukautta),
määräaikaistilaus 55,59 €
(12 kuukautta)
irtonumero 10 €.