LEHDEN UUSIN NUMERO

3/2009
Etusivu      Arkisto      Palaute      Yhteystiedot      Tilaa      Omat tiedot     

Haminan rauhan raja 1809 on kielellisen itsetunnon raja

Tornionlaakson alue.

 

JOHANNA VAATTOVAARA

 

Tornionjoessa on kahden yhteiskunnan ja kielellisen itsetunnon raja mutta Suomen tornionlaaksolaisten mielikuvissa ei murrerajaa. Ruotsin puolella meänkieli on vähemmistökieli, Suomessa se on murre muiden joukossa.

 

Suomalaiset tuntevat Tornionlaakson alueena, jossa puhutaan meänkieltä. Se, mitä käsitteellä ymmärretään, ei kuitenkaan ole kaikille selvää: se on kai sitä kieltä länsirajalla, jossa puhutaan hoon päältä? Yleinen ajatus on, että Tornionlaakso on Ruotsissa, mutta toisaalta meänkieltä usein luullaan puhuttavan Suomenkin puolella. Ei ihme, että yleinen mielikuva Tornionlaakson kielestä on sumea, sillä tarkkarajainen se ei ole paikallistenkaan mielessä.

Tornionlaakso jakautui kahteen valtakuntaan vuonna 1809, kun Haminan rauhassa Venäjän länsiraja vedettiin Tornion- ja Muonionjokeen. Raja halkaisi yhtenäisen suomalaisen kieli- ja kulttuurialueen, minkä vuoksi peräpohjalaista Tornionlaakson murretta puhuva väestö jakautui puoliksi Ruotsin, puoliksi silloisen Venäjän suuriruhtinaskunnan alueelle. Tornionlaakson rajatematiikkaa on tarkasteltu monella tieteenalalla, ainakin maantieteessä, yhteiskuntatieteissä ja kielentutkimuksessa.

 

Murre leimasi Ruotsissa

Tornionlaakson väestö rajan eri puolilla alkoi eriytyä poliittisesti, taloudellisesti ja kielipoliittisesti etenkin 1800-luvun lopulta alkaen ”yksi kieli, yksi valtio” -ideologian myötä. Keskeinen ero kansallisten Tornionlaaksojen välillä on, että paikallismurteen puhuminen on ollut tunnusmerkkistä vain Ruotsissa. Sitä puhui vähemmistö, joka koulutuksen ja taloudellisen hyvinvoinnin näkökulmasta oli heikompi ryhmä suhteessa valtaväestöön.

”Tämä meän kieli” oli pitkään Ruotsissa vailla asemaa ja leimasi puhujansa. Poliittisista syistä sen puhuminen esimerkiksi kouluissa oli pitkälle 1900-luvulle saakka kiellettyä.

Vähemmistökielten elvytyksen ja kielipoliittisten toimenpiteiden ansiosta meänkieli sai Ruotsin pohjoisissa kunnissa virallisen vähemmistökielen aseman vuonna 2000. Kielelliset asenteet eivät kuitenkaan muutu hetkessä. Meänkielisten kielenvaihtoa ruotsiin on dokumentoitu 1960-luvulta alkaen, ja kun kielenvaihto on päässyt alkuun, on jarrutusmatka pitkä.

Rajan itäpuolella tornionlaaksolaiset kuuluivat Suomen suuriruhtinaskuntaan ja tulivat osaksi suomalaiskansallista identiteettiprojektia, jonka keskeisenä elementtinä on ollut suomen kielen kehittyminen kansalliskieleksi. Suomessa Tornionlaakson murre on ollut aina murre muiden joukossa, eikä siihen ole liittynyt erityistä leimaa. Tornionlaaksolaisuus on Suomessa ollut siis ongelmattomampaa kuin Ruotsissa.

Viimeisen vuosikymmenen aikana Ruotsissa tehdyt tutkimukset kertovat, että nuoret tornionlaaksolaissukupolvet arvostavat yhä ruotsin kieltä ja toisaalta suomen standardia enemmän kuin meänkieltä. 

Tutkimustietoa on myös siitä, että meänkieltä puhuva nuoriso uskoo suomalaisten väheksyvän meänkieltä. Tuore tutkimus kumoaa tämän käsityksen ainakin Suomen tornionlaaksolaisnuorisosta.

 

Kielimaisema Suomen puolella

Ruotsin tornionlaaksolaiset pitävät omaa kieltään usein alempiarvoisena, mutta Suomen puolella tästä ei ole tietoakaan. Tornionlaakson murteen puhujilla Suomessa on hyvä kielellinen itsetunto, joka perustuu vahvaan alueelliseen identiteettiin sekä tunteeseen siitä, että alueella on positiivinen imago muiden suomalaisten silmissä.

2000-luvun alkupuolella haastatelluista Suomen pellolaisnuorista lähes kaikki pitivät meänkieltä molemmin puolin rajaa puhuttuna kielenä. Samaa käsitystä tuotetaan myös alueen markkinoinnissa, jossa luodaan mielikuvaa rajattomasta Meänmaasta.

Ruotsin Tornionlaakson meänkieltä pellolaisnuoret pitävät kuitenkin vielä parempana tai aidompana kuin Suomen puolen murrettaan. Suomen Tornionlaaksossa meänkieli mielletään rajan ylittävänä murrejatkumona, joka voimistuu Ruotsiin päin mentäessä ja heikkenee sukupolvittain; vanhempien sukupolvien ajatellaan puhuvan väkevämpää meänkieltä kuin nuorten. Murre on Tornionlaakson aluekuvassa nuorten mielestä silti tärkeä – he uskovat että heidät tunnetaan siitä muuallakin, ja puhuvat murrettaan ylpeänä myös Helsingin Linnanmäen hattarakioskilla.

Vahvan kielellisen itsetunnon taustalla ovat alueelliset mielikuvat, jotka Suomessa palautuvat Topeliuksen Maamme kirjassa (1865) maalailemiin heimopiirteisiin tai jopa paljon kauemmas: peräpohjalaisia ja erityisesti tornionlaaksolaisia on jo 1500-luvun matkakirjoissa luonnehdittu siveäksi, hitaaksi, ystävälliseksi ja vieraanvaraiseksi väeksi.

Kielentutkijat ovat 2000-luvulla alkaneet selvittää ihmisten käsityksiä suomen murteista. Kuvaukset siitä, miltä peräpohjalainen murre kuulostaa, vastaavat vanhoja heimokuvauksia: peräpohjalaisen murteen sanotaan kuulostavan kiireettömältä, ystävälliseltä, rehellisenkuuloiselta ja aidolta. Savolaismurteita on luonnehdittu lupsakoiksi ja kieroiksi, karjalaista leppoisaksi ja hyväntuuliseksi. Helsingin puhekieltä on puolestaan kuvattu itsevarmaksi ja tylyksi.

Puheen luonnehdinnat kuvastavat, miten mahdotonta kieltä ja sen puhujia on ajatella toisistaan erillään ja miten vahvasti kaavamaiset käsitykset vaikuttavat puhetavasta muodostuviin mielleyhtymiin. Kun ihminen avaa suunsa, hänet paikannetaan usein salamannopeasti tietylle alueelle tai tietynlaisten sosiaalisten ominaisuuksien haltijaksi.

 

”Meänkieli on meile oma juttu”

Suomen tornionlaaksolaisten on helppo olla murteestaan ylpeitä, koska murteeseen ja alueeseen liittyy positiivisia ja eksoottisia mielikuvia. Suomen tornionlaaksolaisten on vaikea ajatella paikallista puhetapaa virallisena kielenä, joksi se on Ruotsissa julistettu. Tämä ei kuitenkaan merkitse väheksyvää suhtautumista, vaan johtuu omasta samastumisesta samannimiseen murteeseen:

No se [Helsingin puhekieli] on kyllä aika omituista [nauraa]  ja enkä sitä pahemmin sillai, ymmärrä mutta sehän on tietekki niiles sitte semmonen oma juttu aivan samala lailla ko tämä meänkieli on meile oma juttu. (Nainen 18 v., Pellon kuntakeskus) 

Kansallisten Tornionlaaksojen eriytyminen näkyykin muun muassa siinä, ettei Suomen tornionlaaksolaisnuorilla ole kovin selvää kuvaa meänkielen puhujien kielitrauman perinnöstä tai ainakin heidän on siihen vaikea samastua. Heidän oma kielellinen identiteettinsä palautuu historiallisista syistä täysin erilaisiin lähtökohtiin.

 

h Tornionlaakson tavaramerkkinä

Usein ainoa kielenpiirre, joka peräpohjalaiseen murrealueeseen kytketään, on h. Muualla Suomessa tämä eksoottiseksi luonnehdittu piirre (lähethään sauhnaan) ajatellaan koko Lapin murrealueen ominaispiirteeksi, mutta tornionlaaksolaiset mieltävät sen oman alueensa erikoisuudeksi. Tässä he ovat oikeassa myös tieteen näkökulmasta: Tornionlaaksossa h:ta käytetään enemmän ja monipuolisemmin kuin missään muualla.

Muusta pohjoissuomalaisesta kielenkäytöstä paikallinen puhetapa eroaa pellolaisnuorten mukaan erityisesti siinä, että heidän kotiseudullaan käytetään h:ta sekä enemmän että eri paikoissa kuin muualla pohjoisessa. Nuorten kuvaukset h:n käytöstä kertovatkin herkästä kielitajusta.

Lisäksi testiaineistot vahvistavat, että pellolaisnuoret tiedostavat varsin tarkasti omaa h:n käyttöään erilaisissa kielellisissä rakenteissa ja erottavat spontaanista puheesta ne h:n paikat, jotka ovat juuri Tornionlaaksolle tyypillisiä. Maallikoiden eli ei-kielentutkijoiden kielitaju yltääkin vielä syvemmälle kuin heidän kykynsä kuvata vaihtelua.

 

Elinvoimainen h

Monelle suomalaiselle on yllättävä se tieto, että h:ta ei lisätä, vaan esiintyessään sanassa se on poikkeuksellisesti säilynyt. h on sijainnut suomen murteissa vanhastaan myös ensitavua kauempana (vrt. kahvi, mutta myös talohon > taloon). Useimmista murteista piirre on vuosisatojen saatossa hävinnyt tai on häviämässä, ja lappilaisissa kaupungeissa h:ta kuulee enää satunnaisesti.

Tornionlaaksossa piirteen elinvoimaisuutta tukee vahva kielellinen ja alueellinen identiteetti, tietoisuus siitä, että h:n käyttö on alueella omintakeista sekä se, ettei kukaan ulkopuolinen pysty sitä imitoimaan oikein. Paikallinen asukas tunnistaa aidon tornionlaaksolaisen nopeasti tästä yhdestä murteen piirteestä.

Kaikille nuorille paikallismurre ei ole oman identiteetin kannalta yhtä tärkeää. Tämä näkyy erilaisina tapoina puhua murteen merkityksestä ja myös yksilöllisinä kielen käytön eroina. h:ta viljelevät eniten ne nuoret, jotka samastuvat alueeseen vahvimmin. Jotkut taas käyttävät h:ta vähemmän ilmentääkseen suuntautumistaan muualle.

Tornionlaakson imagon kannalta paikallismurretta ja h:ta pidetään kuitenkin kollektiivisesti tärkeänä. Näyttää siltä, että h:lla on hyvät edellytykset säilyä Tornionlaakson puheenparressa vielä pitkään.

 

Vähemmistöt ja murteet

Tornionlaaksoa koskevissa julkisissa keskusteluissa vähemmistön asema ja kielipolitiikkaan liittyvät keskustelut ovat olleet etualalla koko 1900-luvun. Samalla nuo puheentavat ovat korostaneet tornionlaaksolaisuutta nimenomaan ruotsalaisen yhteiskunnan osana. Vaikka erityisesti EU:hun liittymisen myötä rajanylinen yhteistyö purkaa rajaa monella tavalla, se on silti olemassa erilaisissa käytänteissä, symboleissa ja myös kielellisissä asenteissa. Suomessa meänkieltä arvostetaan, mutta Ruotsissa käydään kamppailua kielenvaihtoa vastaan.

Tornionjoessa on kahden yhteiskunnan ja kielellisen itsetunnon raja mutta suomalaisten silmin ei murrerajaa. Alueellista yhteisöllisyyttä ja meänkielen puhujien identiteettiä voitaisiin ehkä tukea puhumalla meänkielestä enemmän myös rajan ylittävänä murrejatkumona, jollainen se on Suomen tornionlaaksolaisten ja myös kielitieteen näkökulmasta.

Puhe meänkielestä vähemmistökielenä kytkee sen aina vähemmistöidentiteettiin. Yksilöllisenä kysymyksenä meänkieli on jokaiselle kuitenkin myös henkilökohtainen ominaisuus – murre, jota vain pieni osa Suomen ja Ruotsin kansalaisista taitaa.

 

Johanna Vaattovaara väitteli huhtikuussa 2009 Suomen tornionlaaksolaisten kielellisestä ja alueellisesta identiteetistä Helsingin yliopistossa. Hän toimii tutkijana Suomen Akatemian rahoittamassa hankkeessa Helsingin suomea: monimuotoisuus, sosiaalinen identiteetti ja kielelliset asenteet kaupunkiympäristössä. 

 

Aiheesta enemmän

Johanna Vaattovaara, Meän tapa puhua. Tornionlaakso pellolaisnuorten subjektiivisena paikkana ja murrealueena. SKS 2009.



Artikkelit
Pääkirjoitus: Mikä kumman työsuhdeolettama?

Hänet halusin tavata: Anna Kuismin tapasi Pekka Tarkan

Sinuhe ja Viljami – surun ja ilon veljekset

Kolumni: Nopeaa vai hidasta tiedettä?

Agitaattoreita ja takinkääntäjiä – Teuvo Pakkalan ja Algot Untolan poliittinen kohtaaminen ja ero

Gruusian punainen kunnia

Kuoleman mysteeri ja valvonnan pitkä käsi – Hannele Huovi ei kaihda tabuja nuortenromaaneissaan

Suomalainen naispoliisi on kova ja pehmeä

Härkönen ja Remes sitovat ulkosuomalaisen kotimaahan

Ulkosuomalaisten historia saatiin kansien väliin

Haminan rauhan raja 1809 on kielellisen itsetunnon raja

Talonpoikaiskulttuurisäätiön pääoma on henkistä

Huomioita: Sisällöntuotannon ydinosaamisalueella

Tervetuloa käymään: Kirjoittamisen iloa Kotuksen kursseilta

Hyvä saarna tulee lähelle kuulijan arkea

Kulttuuriympäristöstä kampanjoidaan näyttävästi ensi vuonna

Koko kunta kotiseututyössä: Mynämäellä juhlittiin Antti Lizeliusta

Ajan sana: Arpomista ja säätämistä

Nimistöntutkija: Kirjojemme Matit

Tätä tutkitaan 1950-luvusta: Tunteita ja muistoja 1950-luvun Suomesta

Kolumni: Talven menneet lumet

Kuus kirjallisuudesta

Arvioita, katsauksia: Lintutehtailua

Arvioita, katsauksia: M. A. Castrén seikkailee Siperiassa

Arvioita, katsauksia: Suku elää suvun nimissä

Arvioita, katsauksia: Miljoona, miljoona kangasmetriä

Arvioita, katsauksia: Ontto tutkielma synnistä ja sovituksesta

Arvioita, katsauksia: Kansanestetiikan kirjava kenttä

Arvioita, katsauksia: Metsäammattilaiset muutosten pyörteissä

Arvioita, katsauksia: Valtimolaisen talonpoikaiskulttuurin helmi

Arvioita, katsauksia: Kartanoelämää läpi vuosisatojen

Arvioita, katsauksia: Taidekokoelmat kansakunnan peilinä

Arvioita, katsauksia: Jokapäiväinen englantimme

Arvioita, katsauksia: Sukupuolia on enemmän kuin kaksi

Hiidenkivi
Suomalainen kulttuurilehti

Julkaisijat
Kotimaisten kielten keskus
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura
Suomen Kotiseutuliitto
Päätoimittaja
Outi Lauhakangas
P. 0456 347 353
outi.lauhakangas@stellatum.fi

Toimitussihteeri
Tuija Metsäaho
P. 0440 358 690
tuija.metsaaho@stellatum.fi
Toimitus
Hiidenkivi
Stellatum Oy, Purotie 1 B
00380 Helsinki

Kustantaja
Stellatum Oy
Purotie 1 B, 00380 Helsinki
Ilmoitusvaraukset
Anne Paavilainen
P. 09 2245 210, 0400 435 636
anne.paavilainen@stellatum.fi

Tilaukset ja osoitteenmuutokset
tilaajapalvelu@stellatum.fi
www.stellatum.fi
P. 03 4246 5301
Tilaushinnat Suomessa:
Kestotilaus 52,32 €
(laskutusväli 12 kuukautta),
määräaikaistilaus 55,59 €
(12 kuukautta)
irtonumero 10 €.