LEHDEN UUSIN NUMERO

4/2009
Etusivu      Arkisto      Palaute      Yhteystiedot      Tilaa      Omat tiedot     

Mitä historiasta pitäisi opettaa peruskoulussa?

JUKKA RANTALA

 

Hiidenkivessä 1/1994 kyseltiin peruskoululaisilta, milloin käytiin kansalaissota ja kumpi oli ensin, isoviha vai nuijasota. Nykyoppilailta voisi penätä selitystä siihen, miksi sisällissodasta käytetään vieläkin eri nimityksiä, tai pyytää perustelemaan, miksi Klaus Flemingiä voi pitää sekä sankarina että roistona.

Historianopetus on viidessätoista vuodessa muuttunut paljon – ainakin, mikäli asiaa tarkastelee opetusta ohjaavien asiakirjojen perusteella. Todellisuus on kuitenkin toinen. Kouluissa saatetaan opettaa lähtökohdiltaan hyvin erilaista historiaa. Jossain päntätään rauhansopimusten vuosilukuja, kun toisaalla oppilaat yrittävät muodostaa dokumenteista järkeviä tulkintoja.

Historianopetus murroksessa

Historianopetuksen tehtävä oli pitkään tukea kansalaiskasvatusta. Herbartilaiseen henkeen nuorten mieliä muokattiin kohottavilla isänmaallisilla aiheilla ja suurmieshistorialla. Peruskoulun kynnyksellä alkoi kuitenkin näkyä merkkejä uudenlaisen historianopetuksen tradition tulosta Suomeen. Historian sisältöjen ohella kouluissa alettiin opettaa historian taitoja. Lisäksi opetuksessa katse mataloitui tavoittamaan suurmiesten ohella tavalliset ihmiset ja vähemmistöt.

Murros oli mahdollinen, koska kansallista identiteettiä ei enää tarvinnut pönkittää historianopetuksella. Osaltaan siihen johtivat kansainväliset vaikutteet. Britanniassa oli 1970-luvun alussa kokeiltu uudenlaista opetusta, jossa oppilaat tutkivat ja tulkitsivat lähteitä. Lähtökohtana Uuden historian nimellä vakiintuneeseen suuntaukseen oli ollut oppiaineen alennustila, johon kaivattiin kohennusta.

Tylsästä kouluaineesta pyrittiin tekemään oppilaille älyllisesti haastava ja hyödyllinen. Ratkaisuna oppilaat asetettiin ikään kuin historiantutkijoiden asemaan. Mukaan kytkettiin oppimispsykologista tutkimusta, jolla osoitettiin, että oppilaat olivat jo varsin nuorina kykeneviä historiallisen ajattelun opiskeluun.

 

Mitä on historiallinen ajattelu?

Suomessakin oli nähtävissä merkkejä historiallisen ajattelun nousemisesta keskeisempään asemaan historianopetuksessa. Samaan aikaan pyrittiin korostamaan tiedon formaalisten tavoitteiden opiskelun tärkeyttä eli ajattelun taitojen kehittämistä. Valtiollis-poliittinen ja kulttuurihistoria saivat rinnalleen historiantutkimuksessa läpilyöneitä uusia historioita. Historian moniperspektiivisyyden ja tulkinnallisuuden odotettiin näkyvän opetuksessa.

Historiallisen ajattelun opettaminen sopi erinomaisesti yksiin 1980-luvun lopulla lanseeratun uuden oppimiskäsityksen kanssa: oppimisen piti olla passiiviseen tiedon vastaanottamisen sijasta aktiivista tiedon tuottamista. Historiassa tämä tarkoitti oppilaiden johdattamista tiedon lähteille ja harjaannuttamista tulkintojen tekemiseen. Opetuksen fokuksen piti siirtyä historian tapahtumista tiedon käsittelyvalmiuksiin.

Lukioissa jo aiemmin alkanut historianopetuksen muutos huipentui peruskoulussa Opetushallituksen vuonna 1999 julkaisemaan Perusopetuksen päättöarvioinnin kriteerit ja vuonna 2004 tulleeseen Peruskoulun opetussuunnitelman perusteet. Ne kertoivat, mitä peruskoulussa piti opiskella ja mitä peruskoulunsa päättävän oppilaan tulisi hallita. Niiden myötä taitopainotteisen opetuksen piti vakiinnuttaa asemansa koulun arjessa.

Toisin kuitenkin kävi. Rytminvaihdos oli liian nopea varsinkin opettajille. Monille heistä historia eli juuri niissä tutuissa sisällöissä, joita he olivat tottuneet opettamaan. Opetuksen uusia kriteereitä pidettiin vaikeina ja hankalasti toteutettavina.

 

Historia on taitolaji?

Taitopainotteisen lähestymistavan juurruttaminen koulun arkeen kangerteli, koska vanha traditio eli vahvana eikä uudenlaista oppimateriaalia saatu riittävästi markkinoille. Uudenlaisen opetustavan omaksuminen olisi vaatinut myös opettajien täydennyskoulutusta, johon kunnilla ei ollut varaa. Opetushallituksen kriteerien konkretisoimiseksi laatima koepankkijärjestelmäkin kuihtui sen maksullisuuteen. Muutos kansallista identiteettiä lujittaneesta lukuaineesta kriittisiä valmiuksia koulivaksi taitoaineeksi tapahtui verkalleen.

Alan tutkijat ja opetushallinnon päättäjät ovat jo pitkään olleet yhtä mieltä opetuksen suunnasta. Sen sijaan käytännön työtä puurtavien opettajien ohella sen epäilijöitä on löytynyt tiedepiireissä. Paluuta vanhaan ovat peräänkuuluttaneet oman alueensa pohjatietojen heikkenemisestä huolissaan olevat tutkijat, kuten kirjallisuustieteen professori Liisa Saariluoma (Historiallinen Aikakauskirja 2/2000) ja Ruotsin ajan tutkija Mirkka Lappalainen (Helsingin Sanomat 22.1.2008).

Julkisuudessa on puhuttu yleissivistyksen kapenemisesta. Miksi sitten opetusta ohjaavat normiasiakirjat, kuten opetussuunnitelman perusteet, velvoittavat taitoja painottavaan opetukseen?

 

Historiatiedon luonne keskiöön

Jo 1970-luvulla oli pakko siirtyä kronologisesta ja kaikenkattavuuteen pyrkivästä käsittelystä saarekeajatteluun, jossa opiskeltavaksi valittiin vain oleellisimmat asiat. Nykyään on vielä vaikeampaa määritellä opetusta sisältöjen kautta, koska opetettavien asioiden kirjo on lisääntynyt entisestään. Suurmieshistorian ohella tulisi tarkastella myös tavallista kansaa ja vähemmistöjä. Valtiollis-poliittisen ja kulttuurihistorian rinnalle ovat lisäksi tulleet muun muassa talous- ja sosiaalihistoria.

Historian sisällöistä eivät niin opettajat kuin tutkijatkaan ole yksimielisiä – toisin kuin historiallisen ajattelun luonteesta. Siksi valtakunnallisen opetussuunnitelman laatijat säilyttivät opettajille valinnanvapauden opetettavista sisällöistä.

Vaikka opettajilla on valinnanvaraa sisällöissä, taitojen suhteen on toisin. Opetussuunnitelman mukaan kaikkien oppilaiden on syytä oppia ymmärtämään historiatiedon luonnetta – siis tekemään ja perustelemaan omia tulkintoja, löytämään erilaisia syitä tapahtumille ja pohtimaan niiden vaikutuksia sekä asettautumaan menneen ajan ihmisen asemaan kyseisessä kontekstissa ja selittämään kyseisen ajan ihmisten ratkaisuja. Tämän ohella taitopainotteisella opetuksella pyritään kasvattamaan nuorten kriittisiä valmiuksia ja rokottamaan heidät manipulaatiota vastaan.

Opettajille on ollut haasteellista opettaa uudella tavalla. Jos kohta vanhan polven opettajat arastelevat siirtymistä uuteen, tuoreet opettajat ovat jo pitkään saaneet peruskoulutuksessaan valmiudet taitoja painottavaan opetukseen.

 

Jukka Rantala on historiallis-yhteiskuntatiedollisen kasvatuksen professori Helsingin yliopistossa.

 

Historian opetus kouluissa

Peruskoulun historianopetus aloitetaan yleensä alakoulun viidennellä luokalla, ja opetus tähtää yläkoulun tapaan historiallisen ajattelun oppimiseen. Välineinä käytetään sisältöjä esihistoriasta Ranskan suureen vallankumoukseen asti.

Yläkoulussa keskitytään 1800–1900-lukujen historiaan. Peruskoulun opetussuunnitelman perusteissa määriteltyjä keskeisiä sisältöjä, kuten Teollinen vallankumous, on alakoulussa seitsemän ja yläkoulussa yhdeksän.

Historian ja yhteiskuntaopin pitkäikäinen avioliitto purkautui vuoden 2004 opetussuunnitelmatarkistuksessa. Nykyään oppiaineet ovat erillisiä, ja kummastakin oppilaat saavat oman arvosanan todistukseensa. Lukiossa historiaa opiskellaan temaattisten kurssien avulla.



Hiidenkivi
Suomalainen kulttuurilehti

Julkaisijat
Kotimaisten kielten keskus
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura
Suomen Kotiseutuliitto
Päätoimittaja
Outi Lauhakangas
P. 0456 347 353
outi.lauhakangas@stellatum.fi

Toimitussihteeri
Tuija Metsäaho
P. 0440 358 690
tuija.metsaaho@stellatum.fi
Toimitus
Hiidenkivi
Stellatum Oy, Purotie 1 B
00380 Helsinki

Kustantaja
Stellatum Oy
Purotie 1 B, 00380 Helsinki
Ilmoitusvaraukset
Anne Paavilainen
P. 09 2245 210, 0400 435 636
anne.paavilainen@stellatum.fi

Tilaukset ja osoitteenmuutokset
tilaajapalvelu@stellatum.fi
www.stellatum.fi
P. 03 4246 5301
Tilaushinnat Suomessa:
Kestotilaus 52,32 €
(laskutusväli 12 kuukautta),
määräaikaistilaus 55,59 €
(12 kuukautta)
irtonumero 10 €.