LEHDEN UUSIN NUMERO

4/2009
Etusivu      Arkisto      Palaute      Yhteystiedot      Tilaa      Omat tiedot     

Sodan rujous, valssin kepeys – Naiskirjailijat ja Suomen sota

Kuva: Kansalliskirjasto

J. L. Runeberg kertoi kirjassaan eversti J. P. Kulnevista, joka "harras myös ol' lempimään" ja "hän kengän riisui kullaltaan ja viiniä sen täynnä joi ja lähtömaljan joi".

 

KATI LAUNIS

 

Suomen sota oli 1800-luvun kirjailijoiden suosima aihe. Tunnetuin kuvaus vuosien 1808–1809 sodasta on J. L. Runebergin Fänrik Ståls sägner (1848, 1860, suom. Vänrikki Stålin tarinat). Aiheesta kirjoittivat kuitenkin myös ajan naiskirjailijat, kuten Sara Wacklin, Wendla Randelin ja Charlotta Falkman.

Tyttökoulun johtaja Sara Wacklin (1790–1846) kuuluu 1800-luvun tunnetuimpiin naiskirjailijoihin. Hän julkaisi Ruotsissa moneen painokseen ja suomennokseen yltäneen teoksensa Hundrade minnen från Österbotten (1844–45, suom. Sata muistelmaa Pohjanmaalta), jonka yksi osio on omistettu Suomen sodasta kertoville muistoille.

 

Sara Wacklin ja tanssin lumo

Wacklinin kertomuksissa sotaa katsellaan kotirintamalta Oulusta. Niissä vietetään ruotsalaisten lähtiäis- ja venäläisten tuliaistanssiaisia, leivotaan leipiä sotajoukoille, ihaillaan kauniita upseereita ja koetaan romansseja. Mutta Wacklin näki myös sodan kauhuja: haavoittuneita ystäviä ja vihollisia ja ruumisröykkiöitä lasaretin pihalla. Tähän kurjuuteen tottuminen ja turtuminen – hän kirjoittaa – on sodan raadollisimpia seurauksia.

Kertomuksissa toistuu vanhojen ja uusien vallanpitäjien, venäläisten ja ruotsalaisten, vertailu. Vallan vaihto mietityttää Oulun neitoja, ja venäläispelko nostaa päätään.

Kertomuksessa ”Ruotsalaisten viimeiset tanssiaiset” neidot lupaavat juhlallisesti, etteivät ruotsalaisten lähdettyä enää milloinkaan tanssi. Yksi heistä lupaa käyttää vain rumaa karttuunista hametta niin kauan kuin ”yksikin ryssä on maassa”. Kuuden viikon kuluttua, Wacklin kirjoittaa lempeän ironiseen tyyliinsä, nähtiin heidän ihastuksissaan pyörähtelevän ”mitä urheimpien ja kohteliaimpien venäläisten kenraalien ja upseerien daameina niissä loisteliaissa tanssiaisissa, joita nämä järjestivät surevien kaunotarten lohdutukseksi”.

Wacklin suosi sotaa käsitellessään romanssikuviota, joka toistuu muillakin naiskirjailijoilla. Romanttisesti kuolemaan päättyy kapteeni Forssellesin ja Oulun kauneimpiin kuuluvan tytön rakkaus. Tunnetussa kertomuksessa Huppa-Leenan sulhonvalinnasta romanssi puolestaan saa groteskeja sävyjä, kun Leena valitsee itselleen sulhon kaatuneiden joukosta, vie kangistuneen ruumiin saunaan, sulattaa ja hieroo sitä, kunnes ”valekuollut” herää. Kiitollinen mies ottaa Leenan vaimokseen ja on tälle loppuelämänsä hellä ja hyvä. Tarinan teki myöhemmin tunnetuksi kirjailija Anu Kaipainen, joka käytti sitä romaanissaan Arkkienkeli Oulussa 1808–1809 (1967).

 

Suomen ylistys

Vendla Randelin (1823–1907) kuuluu Wacklinia seuranneisiin naisprosaisteihin. Uudenkaupungin pormestarinna ja suuren lapsikatraan äiti kirjoitti romaaninsa Den Fallna, en berättelse af Wendela (1848, suom. Elisabet) lisäksi Suomen sotaan sijoittuvan kertomuksen ”Maria. Berättelse af Vendela”, joka ilmestyi Alku-nimisessä runokalenterissa 1853.

”Maria” on kertomus nimipäähenkilönsä kaikenvoittavasta rakkaudesta paitsi Suomea myös sodassa taistelevaa kihlattuaan, luutnantti Julius Ekerothia kohtaan. On vaikea sanoa, kumpi rakkauksista ylittää kumman, sillä Maria yltyy iloitsemaan siitä, että rakastettu voi verellään kastella isänmaataan. Maria, romanttinen Suomi-neito kullankeltaisine hiuksineen ja taivaansinisine silmineen, vakuuttaa rakkauttaan ja lupaa sen kestävän, vaikka sulhanen palaisi raajarikkona: ”Olet vuodattanut vertasi Suomen vuoksi, Suomen tytär omistaa elämänsä maansa taistelulle!” 

Juliuksen ollessa rintamalla kuvaan astuu venäläinen ihailija. Alkaa Wacklinin kertomuksistakin tuttu etninen pohdinta. Voiko venäläisistä pitää? Voiko vihollista jopa rakastaa? Komea ja lahjakas luutnantti Sergej Kropernikoff rakastuu Mariaan, joka kuitenkin tokaisee: ”Minulle vihollinen on vain vihollinen!” Maria pysyy uskollisena rakastetulleen, saa tämän lopulta luokseen, avioituu ja saa kaksi lasta.

Kertomus päättyy sodassa kaatuneen venäläisihailijan hautapaikalle. Marian perhettä kohtaa siellä kauhuromanttinen näky, kun sotilaan äiti kaivaa poikansa arkkua esiin viedäkseen sen mukanaan. Kauhukseen äiti huomaa, että poika on ajan tavan mukaan haudattu ilman sitä.

 

Sotatantereilla

Randelin kuvaa paitsi kotona odottavien tuntoja myös sotatapahtumia – Siikajoen, Salmen ja Ruonan taisteluja – ja kertoo, miten suomalaiset kenraali C. J. Adlercreutzin johdolla ”taistelivat kuin leijonat”. Kirjailija paljastaa myös lähteen, johon hän pohjaa tietonsa. Tämä on Gustaf Montgomeryn historia Suomen sodasta vuodelta 1842, sama teos, jota J. L. Runeberg käytti Vänrikeissään.

Yksi kertomuksen tapahtumapaikoista on Vaasan sairaala, jossa haavoittunut Julius makaa. Raaka todellisuus ja ajan kirjallisuudelle tyypillinen ihanteellisuus kietoutuvat yhteen, kun Julius pitelee kädessään Marian rakkauskirjettä jalkansa tuskallisen amputoinnin ajan.

 

Charlotta Falkman ja romanssit

Kahden edellisen naiskirjailijan tavoin myös Charlotta Falkman (1795–1882) lähestyy sotaa romanssin keinoin. Falkman oli helsinkiläinen, pääasiassa ompelijana itsensä elättänyt ”mamselli”, kuten hän tahtoi itseään kutsuttavan. Hän kuului Sara Wacklinin tavoin niin sanottuihin ”kainoihin köyhiin” eli sellaiseen säätyläisjoukkoon, joka oli menettänyt varallisuutensa ja sai avustusta hyväntekeväisyyssäätiöltä.

Falkman oli kirjallisesti kunnianhimoinen ja aikaansa tarkkaan seuraava nainen. Tästä todistavat neljän romaanin ohella senaattori J. V. Snellmanille lähetetyt kirjeet ja Saimassa julkaistut novellit.

Vuonna 1854 nimettömänä ilmestynyt laaja romaani Leonna, en skildring ur lifvet sijoittuu Suomen sodan jälkeisiin vuosiin 1810-luvulle. Se on romaani rakkaudesta, naisten asemasta ja tyttöjen koulutuksesta. Falkman kuljettaa rinnan kahta ylikansallista romanssia: nimipäähenkilö Leonna avioituu saksalaisen Fritz von Harlinghausen kanssa ja hänen paras ystävänsä Ottilia venäläisen Konstantin Ivanoffin kanssa. Ratsastavat sotilaat, rykmentit, sairaiden ja vankien kuljetukset tuovat sodan lähelle näiden nuorten naisten elämää.

 

Alaviitepolitiikkaa

Venäläis-suomalainen liitto, joka Ottilian ja Konstantinin avioituessa toteutuu, ei ole sattumaa. Sitä voi lukea tarkkaan harkittuna asetelmana, jonka avulla Falkman tuo esiin poliittisen asennoitumisensa Ruotsin ja Venäjän suhteen. Tämä on tärkeää, sillä politiikka ei varsinaisesti kuulunut niihin alueisiin, joilla Suomen ensimmäisten naiskirjailijoiden toivottiin liikkuvan. Pikemmin tuoksi omimmaksi alueeksi kriitikot määrittelivät yksityisen perhepiirin ja ”kotoisan onnen” kuvauksen tunnetun ruotsalaisen naiskirjailijan Fredrika Bremerin esimerkin mukaisesti.

Juuri tästä syystä käyttöön piti ottaa ovelat keinot: harkitut ylikansalliset romanssit, rivien välit ja alaviitteet. Keskeisessä asemassa Falkmanin poliittisessa kommentoinnissa on yksi alaviite, josta aukeaa kokonainen merkitysten maailma. Tämä tähdellä merkitty alaviite liittyy romaanissa kohtaan, jossa vanha porvoolaisnainen äityy sydämellisesti kehumaan Ottilian venäläistä sulhasta.

Eukko ihmettelee itsekin ylistystään ja venäläistä miestä kohtaan tuntemaansa ”äidillistä huolta” viitaten pikkuvihan aikanaan synnyttämään venäläiskammoon. Tässä kohdassa tekijä astuu esiin, merkitsee eukon kommentin tähdellä ja opettaa sivun alalaidassa lukijaa: Lukijan on hyvä muistaa, että tämä tapahtui vuonna 1810, jolloin vanhat ruotsalaiset sympatiat, jotka nyt ovat hävinneet tuhkana tuuleen, vielä toisinaan kummittelivat.

Sana ruotsalaiset on harvennettu ja kiinnittää jo tästä syystä lukijan huomion. Alaviite on varustettu merkinnällä Förf:s anm., joka paljastaa kommentoijaksi kirjailijan.  Hän ottaa selkeän kriittisen kannan ruotsalaisaikaan.

Yhtä selvää on myöntyväisyyskanta venäläisiin. Liitto ihanteellisen Ottilian ja sankarillisen Konstantinin välillä on luotu onnelliseksi, aivan samoin kuin sodan seurauksena toteutuva liitto Suomi-neidon (Ottilia) ja Venäjän (Konstantin) välillä.

 

Kuka on kenenkin vihollinen?

Wacklinin, Randelinin ja Falkmanin teoksissa Suomen sotaa katsotaan pääasiassa kotirintamalta. Niissä kaikissa esitetään yleisinhimillinen ja jatkuvasti ajankohtainen kysymys: Kuka on lopulta kenenkin vihollinen ja miksi? Määrittääkö yksilöä tiettyyn kansallisuuteen kuuluminen vai jokin muu?

Venäläisestä mieshahmosta tulee kirjoissa pelottavan mutta samalla kiehtovan toiseuden merkki: toisaalta torjuttu, toisaalta haluttu ja ihannoitu. Sota merkitsee kertomusten ja romaanien naishahmoille muuttunutta elämää: sairautta ja kuolemaa mutta myös tanssiaisia ja romantiikkaa. Kauheus ja kepeys – arkutta haudatut ruumiit ja tanssiaisissa kihertävät kaunottaret – kietoutuvat toisiinsa. Romanttisen pintavireen alla kulkee kertomus sodan groteskista kauheudesta ja alaviitteisiin kätketty, naisilta tuolloin kielletty politikointi.

 

Kati Launis toimii kirjallisuudentutkijana Turun yliopiston kotimaisessa kirjallisuudessa.

Wacklinin teoksen lainaukset ovat Katri Ingman-Palolan suomennoksesta (1989), Randelinin ja Falkmanin teosten lainaukset taas kirjoittajan suomentamia.

 

AIHEESTA ENEMMÄN

Pia Forssell, ”Charlotta Falkman. Unohdetun kirjailijan kertomuksia hyveestä, sivistyksestä ja toimeentulon vaikeudesta.” – Lähikuvassa nainen. Näköaloja 1800-luvun kirjalliseen kulttuuriin. Toim. Päivi Lappalainen, Heidi Grönstrand ja Kati Launis. SKS 1999/2001.

Heidi Grönstrand, Naiskirjailija, romaani ja kirjallisuuden merkitys 1840-luvulla. SKS 2005.

Kati Launis, Kerrotut naiset. Naisten kirjoittamat romaanit naiseuden määrittelijöinä. SKS 2005.

Ilmari Leppihalme, ” ’Vapaasti ja kiitollisena lainaten’ – Anu Kaipainen ja Sara Wacklin.” – Jäiset laakerit – artikkeleita pohjoissuomalaisista naiskirjailijoista. Toim. Sinikka Tuohimaa, Nina Työlahti ja Ilmari Leppihalme. Pohjoinen 1998.

Kirsti Manninen, ”Nöyryys ja uhma – Sara Wacklin.” – ”Sain roolin johon en mahdu”. Suomalaisen naiskirjallisuuden linjoja. Toim. Maria-Liisa Nevala. Otava 1989.



Hiidenkivi
Suomalainen kulttuurilehti

Julkaisijat
Kotimaisten kielten keskus
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura
Suomen Kotiseutuliitto
Päätoimittaja
Outi Lauhakangas
P. 0456 347 353
outi.lauhakangas@stellatum.fi

Toimitussihteeri
Tuija Metsäaho
P. 0440 358 690
tuija.metsaaho@stellatum.fi
Toimitus
Hiidenkivi
Stellatum Oy, Purotie 1 B
00380 Helsinki

Kustantaja
Stellatum Oy
Purotie 1 B, 00380 Helsinki
Ilmoitusvaraukset
Anne Paavilainen
P. 09 2245 210, 0400 435 636
anne.paavilainen@stellatum.fi

Tilaukset ja osoitteenmuutokset
tilaajapalvelu@stellatum.fi
www.stellatum.fi
P. 03 4246 5301
Tilaushinnat Suomessa:
Kestotilaus 52,32 €
(laskutusväli 12 kuukautta),
määräaikaistilaus 55,59 €
(12 kuukautta)
irtonumero 10 €.