4/2009

Arvioita, katsauksia: Ei syytä luopua antidobingista

Erkki Vettenniemi: Piikit ja pillerit – suoraa puhetta dopingista. Teos 2009.

 

Nykysuomen sanakirjan mukaan pamfletti on ”arvostelevaan tai vastustavaan sävyyn laadittu lyhyehkö tutkielma ajankohtaisesta aiheesta”. Historioitsija Erkki Vettenniemen teos Piikit ja pillerit – suoraa puhetta dopingista täyttää vaatimukset arvostelusta, vastustavasta sävystä ja ajankohtaisuudesta.

Sen sijaan 277 sivua tekstiä ei kuulosta pamfletilta. Pituus vaivaa myös lukiessa, sillä aiheesta ei ole ollut sivumääränsä verran sanottavaa. Itse asiassa kirjan takakannen 18 riviä tiivistävät Vettenniemen sanoman niin hyvin, ettei kirjan lukeminen tuo niihin kovin paljon uutta.

Kirja rakenne on periaatteessa selkeä, sillä se noudattaa Maailman Antidopingtoimiston eli WADAn kolmiportaista dopingin määritelmää: suorituskyvyn (keinotekoinen) parantaminen, urheilijan terveys ja urheilun etiikka. Vettenniemi haluaa osoittaa, että ”dopingvouhotuksen” lähtökohdat ovat vääriä tai ainakin epäjohdonmukaisia. Selkeäksi tarkoitettu rakenne sortuu kuitenkin siihen, että 65–80 sivua pitkissä luvuissa käsitellään, paitsi itse luvun otsikon lupaamaa asiaa, myös kaikkea muuta aiheeseen liittyvää.

 

Mielivaltaiset säännöt?

Vettenniemen mielestä nykyiset dopingsäännöt ja -periaatteet ovat typeriä, ja ainoa oikea ratkaisu olisi antidopingtoiminnan lopettaminen. Hän perustaa väitteensä kolmeen keskeiseen argumenttiin.

Ensimmäinen niistä on dopingsääntöjen mielivaltaisuus. Vettenniemi ei ole ymmärtänyt, miksi yksi aine kuuluu kiellettyjen listoille ja toinen ei. En minäkään aina ymmärrä, mutta se ei mielestäni ole olennaista.

Urheilu on ”sääntöjen puitteissa tapahtuvaa kilpailua fyysisestä paremmuudesta”, kuten Vettenniemi itsekin toteaa. Minulle ei valkene, miksi kiellettyjen aineiden lista poikkeaisi tästä. Jalkapallon peliajaksi on sovittu 2 x 45 minuuttia, eikä esimerkiksi 3 x 30 minuuttia. Samoin voidaan ajatella, että on sovittu erytropoietiinin kuuluvan kiellettyihin lääkeaineisiin ja kofeiinin taas sallittuihin.

Vettenniemi pohdiskelee tässä yhteydessä, miksi suorituskyvyn parantamiseksi vitamiineja saadaan käyttää vapaasti mutta ei hormoneja. Tässä väitteessä historiantuntija ei ole vahvimmillaan. Väitöskirjani (1992) koski nimenomaan vitamiini- ja kivennäisainelisien merkitystä urheilussa, eikä niiden hyödyille silloin löytynyt vakuuttavaa tieteellistä näyttöä – eikä ole löytynyt vieläkään.

Vettenniemen toinen pääteesi on se, että doping on vapautettava, koska suurin osa aineiden käyttäjistä ei jää kiinni testeissä. Lähtökohta on – valitettavasti – oikea, mutta onko johtopäätös? Eikö samalla logiikalla pitäisi esittää nopeusvalvonnasta tai puhalluttamisesta luopumista? Suurin osa ylinopeutta ajavista ei koskaan jää kiinni, ja ikävä kyllä useimmat humalassa ajelevista eivät joudu ratsiaan.

Dopingin käyttöä suhteessa kiinnijäämisen pelkoon ja rangaistuksiin on pohdittu esimerkiksi peliteorian näkökulmasta (M. Shermer, Scientific American, huhtikuu 2008). Nykyisin dopingin käytöllä voidaan ilmeisesti voittaa liikaa ja hävitä liian vähän. Jos kiinni jäämisen todennäköisyyttä voisi edes vähän suurentaa ja jos rangaistukset olisivat paljon kovemmat kuin nykyisin, puhdas urheileminen alkaisi ehkä tuntua houkuttelevammalta vaihtoehdolta.

 

Intohimosta puuhasteluksi?

Kolmannessa pääteesissään Vettenniemi muuttuu ivalliseksi. Hänen mukaansa dopingin kieltäminen tekee urheilusta pelkkää kunnianhimotonta puuhastelua. ”Todelliset urheiluihmiset”, jotka haluavat nähdä ihmisten taistelevan suorituskykyjensä ylärajoille, ovat Vettenniemen mukaan valmiit vapauttamaan dopingin.

Tässä väitteessä en pysy mukana lainkaan. Miksi oman suorituskyvyn ylärajan puhdas tavoittelu on kunnianhimottomampaa kuin lääkkeiden avulla saavutettu yläraja? Tulos on ehkä absoluuttisesti huonompi, mutta onko se ratkaiseva asia? Ja jos on, silloin kannattaisi esimerkiksi uinnissa sallia räpylöiden käyttö vauhdin lisäämiseksi.

 

Historiasta olisi opiksi

Historioitsija Vettenniemi penkoo kirjassaan lähinnä kulunutta kahtakymmentä vuotta, pääasiassa kotimaisten kirjojen ja lehtikirjoitusten avulla. Tämä on sääli, sillä kiinnostavimmillaan ja parhaimmillaan hän on niissä lyhyissä tuokioissa, jossa tarkastellaan urheilumaailman kehittymistä 1800-luvulla ja 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Suomalainen 1800-luvun urheiluvaikuttaja Viktor Heikel, rodunjalostuksen ja urheilun suhde, piristeitä käyttänyt 1940-luvun lopun hiihtäjä August Kiuru ja olympialiikkeen perustaja Pierre de Coubertin esiintyvät näissä mielenkiintoisissa, mutta aivan liian suppeissa osuuksissa.

Vettenniemen antisankareita ovat erityisesti ne entiset urheilijat, jotka puhuvat antidopingin puolesta – esimerkiksi olympiavoittajat Tapio Korjus ja Sebastian Coe. Sankareita taas ovat kaikki dopingista kiinni jääneet urheilijat ja paljon siteerattu entinen valmentaja Kari-Pekka Kyrö. Muiden valmentajien ja lääkärien entisiä dopingmyönteiseksi tulkittavia lausuntoja Vettenniemi on kiitettävästi löytänyt vanhojen lehtien palstoilta. Niitä käytetään esimerkkinä siitä, miten tekopyhästi muutetaan aikaisempi ”oikea” mielipide vallitsevien moraalisääntöjen mukaiseksi.

Kirjoittajana Vettenniemi on vauhdikas, eikä hän sorru liian teknisiin termeihin. Jos sietää sisällöllisen poukkoilun, lähes 300 sivua tekstiä on vaivatonta luettavaa. Kuinka moni antidopingin kannattaja vakuuttuu perusteluista, on kokonaan toinen asia.

 

MIKAEL FOGELHOLM, elintarviketieteiden tohtori, ravitsemustieteen dosentti, Suomen Akatemian terveyden tutkimuksen yksikön johtaja