1/2012

Sovinnottomuus

Takauma Leenan lapsuudesta Sikalat-kirjan elokuvaversiossa. Kimmo (Ville Virtanen), Aili (Outi Mäenpää), Sakari ja Leena (Junior ja Tehilla Blad). (Kuva: Rolf Konow.)

 

ANU KOIVUNEN

 

Sikalat-filmatisointi katsoo armottomasti umpisuomalaiseen alkoholismitarinaan. Kun alkoholikuvaukset ovat aiemmin kuuluneet Suomen modernisaatiosta ja sen tuottamista jännitteistä kertomiseen, Sikaloissa ei enää ymmärretä alkoholismia ongelmien syynä eikä niiden seurauksena.

 

Ruotsinsuomalaisuudesta kerrotaan vihdoinkin tarinoita. Suomessa Ylen Teeman kahdeksanosainen sarja Kansankodin kuokkavieraat  (2010) mursi toisen maailmansodan jälkeistä suurta muuttoa koskevaa vaiteliaisuutta. Kjell Sundvallin ohjaama trilleri Pedon jäljillä (Jägarna 2, 2011) toistaa ruotsalaisessa populaarikulttuurissa tuttua stereotypiaa, kun Eero Milonoff, Juha Milonoff ja Elina Knihtilä saavat esittää alkoholisoituneita, eläimellisesti öriseviä pikkurikollisia. Kuitenkin Ruotsissa ovat nykyisin äänessä erityisesti maassa syntyneet ja koulunsa käyneet Suomesta muuttaneiden lapset, niin sanotut toisen polven ruotsinsuomalaiset.

2000-luvulla nähdyn ruotsinsuomalaisen musiikkibuumin näkyvin hahmo Anna Järvinen on lauluteksteissään käsitellyt niin lapsuuden Suomi-lomien muistoja kuin siirtolaisuuteen liittyviä ristiriitaisia tunteita. Keväällä 2012 ilmestyy Eija Hetekivi Olssonin 1980-luvun Göteborgin lähiöelämään sijoittuva esikoisromaani Ingenbarnsland, jossa kirjailijan näköinen päähenkilö elää sosiaalisia jännitteitä ja hierarkioita koulupolttojen maailmassa.

Syksyllä 2010 ensi-iltansa Tukholman Dramatenissa saanut Tanja Lorentzonin monologinäytelmä Mummun mustat silmät (Mormors svarta ögon) jäljittää lapsuuden suomen kielen kadottamisen myötä menetettyä yhteyttä Suomeen ja omaan sukuun. Näytelmä on ollut suuri yleisömenestys, kuten jo aikanaan Susanna Alakosken August-palkittu romaani Sikalat (Svinalängorna, 2006). Tuota lapsen näkökulmasta kerrottua tarinaa elämästä alkoholisoituneiden vanhempien kanssa eteläruotsalaisessa lähiössä on myyty 400 000 kappaletta.

 

Häpeää ja kaipuuta

Lähiöt, kielettömyys, päihdeongelmat, väkivalta ja maahanmuuttajien leimautuminen ovat toistuvia teemoja ruotsinsuomalaisuuden kertomuksissa. Häpeän työstämisen rinnalla kertomuksissa on myös Suomen kaipuuta, nostalgista suhdetta kuviteltuun tai kerrottuun kotimaahan. Mummun mustat silmät etsii identiteettiä niin isovanhempien sukupolven mielenmaisemasta, sotakokemuksista kuin suomalaisesta iskelmämusiikista, ja Anna Järvinenkin laulaa koti-ikävästä Helsingille.

Pernilla Augustin ohjaama ja yhdessä Lolita Rayn kanssa käsikirjoittama Sikalat-romaanin filmatisointi Svinalängorna (2010) on tässä suhteessa kiinnostavan omaleimainen. Elokuvasta tuli Ruotsissa yleisömenestys, ja se valittiin myös Oscar-ehdokkaaksi. Käsikirjoittajien sovitukseensa sisällyttämä kehyskertomus lisäsi Alakosken lapsuuskuvaukseen nykyhetken perspektiivin. Sen myötä elokuvasta tuli näkökulma luokkaretken mentaliteettihistoriaan, trauman psykohistoriaan ja perhemuistojen merkityksiin. Teemojen kautta elokuva katsoo kriittisesti myös suomalaisuuden kertomuksiin.

 

Suomalainen lika

Svinalängorna-elokuva alkaa puhelulla menneisyydestä: päähenkilö Leena (Noomi Rapace) saa soiton kuolemaa tekevältä äidiltään, johon hänen välinsä ovat rikkoutuneet. Tarina ei kerro, miten tai miksi, mutta puhelun Leenassa herättämä kauhu kertoo trauman voimasta.

Leena ei halua ottaa vastaan tietoa tai terveisiä, eikä hän halua palata lapsuudenmaisemaansa. Hän pakenee uimahalliin ja heittäytyy veden hiljaisuuteen, pois ulkoisista ja sisäisistä äänistä. Lopulta hänen on lähdettävä äidin kuolinvuoteelle: aviomiestä (Ola Rapace) kiinnostaa Leenan lapsuus ja hän haluaa viedä heidän tyttärensä tapaamaan isoäitiä. Kohti Ystadia lähtee ajamaan traumatisoitunut tytär ja myös ilmeisen menestynyt, hyvin integroitunut ruotsinsuomalaisnainen, jonka suomalainen tausta ja siirtolaislapsuus ovat kuitenkin yksityisasioita, ei perheen yhteistä historiaa. Ei mikään tavaton tarina.

Elokuvan kerronta rakentuu nykyhetken ja menneisyyden väliselle jännitteelle: kehyskertomuksen ja takautumien vaihdellessa Leenan aikuinen minä ja lapsuusmuistot asetetaan vastakkain. Lapsuudenkodin kaaos ja turvattomuus asetetaan rinnakkain nykyhetken, omakotitaloelämän turvallisuuden kanssa. Automatkalla lapsuuden maisemaan menneisyys saa kiinni Leenasta, ja hän joutuu paniikkiin. Hän melkein ajaa kolarin pimeällä tiellä, pysäyttää auton, juoksee metsään, läähättää, ei saa henkeä. Aviomieskin pelästyy, mutta Leenalla ei ole selittäviä sanoja.

Leenasta rakentuu tunnistettava kuva siitä, mitä on elää, kun pelko on toinen iho; kun pelon kokemukset johtavat raivoon omasta kohtelusta, ja kun tätä kaikkea yrittää hallita järjestämällä, siivoamalla ja kontrolloimalla.

Takautuman rakenne näyttää, ei selitä, miten Leenasta tuli Leena. Se myös näyttää, että Leenan ja hänen vanhempiensa välirikossa on kysymys menneisyyden radikaalisti erilaisista tulkinnoista.

 

Uudestaan petetty

Leenalle paluu äitinsä kuolinvuoteelle ja lapsuudenkotiinsa on paluu pelkoon, alkoholismin, väkivallan ja sosiaalisen syrjäytyneisyyden maisemaan – muistikuviin kodista, jossa hän oli aina varuillaan. Se on vertauskuvallisesti (”det jävla finska äcklet”) ja kirjaimellisesti paluu likaan, jota Leena yrittää hallita suursiivoamalla.

Siivoamisvimma ei ratkaise perusongelmaa: Leenan äiti ei tunnista tyttärensä menneisyyskuvaa tai tämän traumaa, eikä kuolinvuoteesta tule anteeksiannon maisemaa. Juuri tässä on elokuvan koskettavuus ja radikaalius.

Kuolinvuoteellaankin Leenan äiti Aili (Outi Mäenpää) pitää tiukasti kiinni omista muistikuvistaan. Siinä missä Leena muistaa alituisen pelon, varuillaanolon, arvaamattomuuden ja väkivallan uhan, äidin mielessä ovat ”hauskat juhlat”. Siinä missä Leena muistaa holtittoman humalaisen, ulosteiden ryvettämän tai vaimoaan pahoinpitelevän isän (Ville Virtanen), äiti muistelee miestään tanssimassa.

Näin Leena kokee uudelleen lapsuutensa petoksen: äiti valitsee nytkin isän ja heidän parisuhteensa, eikä tunnusta Leenan traumaa. Vaikka hän kyynelehtii muistellessaan Leenan veljeä Sakaria, jonka heitteillejättö johti huostaanottoon ja joka lopulta kuoli nuorena päihteidenkäyttäjänä, läsnäolevalle lapselle äidillä ei ole sanottavaa. Sairaalasängyssään Aili puristaa sylissään miehensä tuhkauurnaa.

Vaikka elokuva on suomeksi – käsittämätöntä kyllä –saanut nimekseen Sovinto, se ei kerro sovinnon vaan sovinnottomuuden tarinan. Leena toki kohtaa menneisyytensä ja jakaa sen perheensä kanssa, mutta sovinnon sijaan elokuvassa on ennen muuta kyse luopumisesta. Leena on raivoissaan, eikä hänen raivoaan tunnusteta. Hänen on luopuminen sovinnon mahdollisuudesta, ja katsojien on tunnustettava, että joskus on liian myöhäistä hankkia onnellinen lapsuus.

 

Alkoholismia ei enää puolusteta

Sikalat-romaanin filmatisoinnissa kerronta pysyy Leenan näkökulmassa. Elokuva ei koskaan petä häntä eikä ala ymmärtää vanhempien käytöstä. Se ei koskaan pysähdy selittelemään päihteiden käyttöä köyhyydellä, luokalla tai syrjäytyneisyydellä. Juuri tässä se radikaalisti rikkoo umpisuomalaista alkoholismia koskevaa kerrontatraditiota vastaan.

Kuten Satu Apo on todennut, alkoholiin liittyy Suomessa suuri kulttuurinen voima, ”poikkeuksellisen tiheä ja vahvasäikeinen tunnesuhtautumisten verkko”. Kirjallisuuden alkoholismikuvauksia Pentti Saarikoskesta Henrik Tikkaseen on luettu sivullisuuden, kuulumattomuuden kokemuksen, ”kosmisen yksinäisyyden” ja itsetunto-ongelmien työstämisenä. Nummisuutareista ja Niskavuoren tarinasta lähiöpubikuvauksiin ja viime vuosikymmenen taiteilijoiden ja urheilijoiden elämäkertaelokuviin alkoholi on keskeinen aines kerrottaessa Suomen modernisaatiosta ja sen tuottamista jännitteistä.

Niin Claes Anderssonin näytelmään perustavassa Anssi Mänttärin elokuvassa Pyhä perhe (1976) kuin Mikko Niskasen ohjauksessa Kahdeksan surmanluotia (1972) juominen on vertauskuva Suomesta. Juominen esitetään sekä yhteiskunnan ongelmien oireena että niiden protestina, ja näin alkoholi kutoutuu olennaiseksi osaksi suomalaisuuden kertomusta  suomalaisen miehen tarinana. ”Heikko mies” ja miehisen kunnian ja häpeän teemat ovat kansallisen modernisaatiotarinan keskeisiä elementtejä.

 

Ymmärtämätön katse

Sikalat-filmatisoinnissa lähikuvat Ville Virtasen Kimmon humalasta voitaisiin nähdä tämän perinteen ja ruotsinsuomalaisuutta koskevien stereotypioiden jatkeena, jollei elokuvan kerronta niin sitkeästi suuntaisi isään tyttären armotonta katsetta. Ne nyrjäyttävät sijoiltaan Lasse Pöystin Pyhässä perheessä ja Mikko Niskasen Surmanluodeissa esittämät juopumuskohtaukset ja muistuttavat mieliin myös näiden tarinoiden mykät ja sivulliset, puolisot ja lapset.

Siinä missä Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarina (Århundradets kärlekssaga, 1978) puki sanoiksi ja kuviksi vaimon kokemuksia, Rayn ja Augustin käsikirjoitus antaa tulkintavallan tyttärelle ja vapauttaa tämän ymmärtävän katseen ikeestä.

Se, että elokuvan suomalaiseksi nimeksi on valittu Sovinto, kertoo paitsi perhettä koskevista fantasioista myös ymmärtävän kansallisen katseen voimasta. Sikalat-romaanin filmatisoinnin tekee kuitenkin ainutlaatuiseksi juuri sen sovinnottomuus. Elokuva antaa tilan tyttären pelolle, raivolle ja surulle sovittamatta niitä ymmärtävään kansakuntaisuuden tarinaan. Näiden esiin kirjoittamiseen tarvittiin ruotsalaiset naispuoliset käsikirjoittajat ja ohjaaja.

 

Dosentti Anu Koivunen on elokuvatutkimuksen lehtori Tukholman yliopistossa ja toukokuussa ilmestyvän kirjan Maailman paras maa (SKS 2012) toimittaja.