1/2012

Aineksista aiheiksi: Puolesta hengen ja heimon vai maan?

Ulla Mannonen tyttärensä Sirkan kanssa Koivistolla 1937. (Kuva: SKS/KRA)

 

KATI MIKKOLA

 

1800-luvulla virinneellä kansanrunouden keruulla on ollut kiinteät yhteydet nationalismiin monissa Euroopan maissa. Suomi ei ole tässä asiassa poikkeus. Itseoppineissa perinteenkerääjissä on kuitenkin myös niitä, jotka haastoivat näkemyksillään kansakunnan rakentamisprojektin.

 

1830-luvulta lähtien Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ja sen organisoima suullisen kansanperinteen keruu ovat olleet tärkeitä suomalaisuuden määrittelijöitä. Alkuaikoina perinnettä tallensivat pääasiassa koulutetut kerääjät, mutta 1870-luvulta lähtien keruuseen tuli mukaan enenevässä määrin itseoppineita kansanihmisiä.

Seuran henkilökunta painotti keruukehotuksissaan ajatusta keruutyöstä kansallisena velvollisuutena ja yhteisenä ponnistuksena. Millaista suomalaisuutta kansankerääjät itse halusivat rakentaa? Vai rakensivatko he ensisijaisesti jotakin muuta kuin suomalaisuutta?

Kirjeiden ja perinneaineistojen perusteella suuri osa kansankerääjistä omaksui ja uusinsi kansallista puheenpartta. Poikkeuksiakin oli, kuten 1800–1900-luvun vaihteessa perinneaineistoja ja muita kirjoituksiaan Seuralle lähettänyt Vilho Itkonen sekä 1930-luvun puolivälissä keruutyönsä aloittanut suurkerääjä Ulla Mannonen.

 

Kansainväliset henkiset näyt

Heinävedellä syntynyt Vilho Itkonen (1872–1918) hankki elantonsa kiertelevänä työmiehenä ja toimi samalla sosialistisena agitaattorina. Hänen kirjoituksiaan julkaistiin muun muassa Työmiehessä, Sorretun Woimassa ja teosofisessa Elämä-lehdessä. Lisäksi hän julkaisi omakustanteisesti itse sepittämiään arkkiveisuja nimimerkillä Mooses.

Laajempia elämänfilosofisia pohdintojaan Itkonen lähetti SKS:lle, koska ei löytänyt niille kustantajaa. Kansanrunoudentutkimuksen professori Kaarle Krohn otti lähetykset vastaan, mutta ne hautautuivat vuosikymmeniksi arkistojen kätköihin.

Itkonen muodosti teosofian pohjalta käsityksensä siitä, miten ja miksi kansanperinnettä tulisi kerätä. Hän kritisoi tutkijoiden materialistista maailmankuvaa ja painotti, että taikojen tuntijoiden ”sielullisia avuja” tulisi tutkia paljon perinpohjaisemmin kuin tähän asti oli tehty. Olennaista oli ymmärtää, että suomalaisesta kansanuskosta löytyy ”intialais-hindulais-nasaretilais-spiritistis-tiedollinen pohja”. Suomalaiset kylätaikurit olivat osa jatkumoa, johon kuuluivat niin Vanhan ja Uuden testamentin pyhät, essealaiseen salaseuraan kuulunut Jeesus kuin intialaiseen salaseuraperinteeseen kuulunut Buddhakin.

Seuran aatteellisessa kehyksessä perinteenkeruu oli osa modernin kansakunnan tuottamista. Perinnettä ei haluttu niinkään säilyttää arjessa vaan pelastaa se arkistoon, jossa se säilyisi osoituksena kansan pitkästä historiasta. Itkoselle perinteen ydin muodostui sen sijaan ihmiskunnan ikiaikaisista totuuksista. Siinä missä kansallisesti orientoituneille tutkijoille kansanperinne sai arvonsa osana kansallista historiaa, Itkoselle se edusti ihmisyyttä laajemmassa merkityksessä.

 

Karjalan maineen vartija

Kansakunnan rakentamisprojektissa maakuntien erityispiirteitä korostettiin jo 1800-luvulla, ja kansanperinteen keruukilpailuissa eri heimot laitettiin osin leikkimielisestikin kilpailemaan aineistojen runsaudessa.

Viipurin läänin Uudellakirkolla syntynyt Ulla Mannonen (1895–1958) kunnostautui keruutyössään erityisesti Karjalan kannaksen kunnian puolustajana. Kolmen lapsen yksinhuoltaja elätti perhettään sekalaisilla töillä, kuten toimimalla kauppa-apulaisena, karjakkona, pyykkärinä ja maatyöläisenä. Lisäksi hän kirjoitti pakinoita ja lehtijuttuja.

Mannosen teksteissä heimon puolustaminen ja kansallinen argumentaatio kulkevat rinnakkain, mutta eivät ilman jännitteitä. Hänen mukaansa karjalaiset olivat väärin ymmärrettyjä ja aliarvostettuja muun Suomen silmissä. Vastakkainasettelussa Karjalan ja Länsi-Suomen välillä ensin mainittu merkitsi Mannoselle aitoa sydämen suomalaisuutta, jälkimmäinen taas epäilyttävää ruotsalaismielisyyttä, jota edustivat myös arkiston herrat, kuten Martti Haavio.

Mannoselle suomalaisuuden ytimessä oli kalevalainen maailma, jonka karjalainen alkuperä oli luovuttamaton asia. Tieteelliset tutkimukset, joissa pohdittiin länsisuomalaisen perinteen vaikutusta kalevalaiseen runouteen, näyttäytyivät kateellisina yrityksinä riistää karjalaisilta heille kuuluva asema suomalaisen kulttuurin kehtona.

 

Kiistan pitkä historia

Jo Elias Lönnrot oli asettanut kysymyksen kalevalaisten runojen alkukodista pohtiessaan, etteivät runot välttämättä olleet syntyneet niillä seuduilla, joilla niitä 1800-luvulla laulettiin ja kerättiin. Sittemmin muun muassa kansanrunoudentutkijat Julius Krohn ja Kaarle Krohn sekä historiantutkija Jalmari Jaakkola olivat tuoneet esiin näkemyksiään Kalevalan runojen länsisuomalaisista juurista.

Haavio sijoitti spekulaatioissaan kalevalaisten runojen kehdon osaksi Vakka-Suomeen, osaksi satakuntalais-hämäläiselle alueelle ja osaksi Laatokan Karjalaan. Mannonen kommentoi asiaa helmikuussa 1941 arkistolle lähettämässään kirjeessä: ”Suurin osa karjalaisista suoraan sanoen vihaa Teidän tutkimuksianne juuri siksi [...] Ainoa kansallisperintömme kuvaus, mikä meillä enään on ollut jälellä, kun kaikki muu on ryssälle Suomen lunnaiksi annettu; niin sekin meiltä on haluttu ottaa.”

Paria vuotta myöhemmin ilmestyneessä kirjassaan Viimeiset runonlaulujat (1943) Haavio totesi tunteenomaisia piirteitä saaneen kiistan olevan ”ainakin maakuntahengen ilmauksena mielenkiintoinen” ja lisäsi, että runontutkimuksen historiaa tuntemattomien kirjoituksissa asia vie toisinaan ”huvittaviinkin liioitteluihin”.

Yhtä kaikki Mannosen kirjeet onnistuivat luomaan rosoa ”yhtenäisen kansakunnan” sileään pintaan, siinä missä Itkosen kirjoitukset avasivat kansainvälisiä näkyjä perinteen kansallistamistalkoiden keskelle.

 

Kati Mikkola toimii tutkijatohtorina Helsingin yliopistossa ja työskentelee Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa. Mikkola on yksi keväällä 2012 ilmestyvän Maailman paras maa -teoksen kirjoittajista (SKS).