1/2012

Arvioita: Csángójen ystävä Yrjö Wichmannin jalanjäljillä

Tytti Isohookana-Asunmaa: Pieni tarina csángóista. Metsäkustannus Oy 2011.

 

Tytti Isohookana-Asunmaa muistettaneen Suomessa pääasiassa lamakauden (1991–1995) ministerinä, mutta Romaniassa ja Unkarissakin hänet tunnetaan ensisijaisesti Moldavian csángója koskevan Euroopan neuvoston raportin 1521 (2001) johdosta. Isohookana-Asunmaan laatima raportti kertoo Euroopan salaperäisimmästä ja kiistellyimmästä vähemmistöstä. Edellisen kerran kansainvälistä huomiota tähän Romanian Moldavian maakunnassa elävään katoliseen, arkaaista unkaria puhuvaan kansanryhmään kiinnitti Yrjö Wichmannin postuumina julkaistu sanakirja vuonna 1936.

Ryhmän kiistanalaisuudesta kertonee sekin, että csángója ei ole edelleenkään tunnustettu vähemmistöksi Romanian 20 tunnustetun kansallisen vähemmistön joukkoon. Euroopan neuvoston suositus kehottaa Romaniaa tunnustamaan csángójen kulttuurin ja varmistamaan heidän oikeutensa äidinkielen opiskeluun koulussa ja sen käyttöön uskonnonharjoittamisessa.

Isohookana-Asunmaan kirja kertoo henkilökohtaiseen sävyyn, miten Euroopan neuvoston raportti syntyi ja miten sen tavoitteet on sittemmin saavutettu. Kirjoittajan suhde csángóihin on hyvin läheinen, Hän on vieraillut Moldaviassa ja csángójen asemaan vaikuttavien kansainvälisten tahojen luona useamman kerran myös virallisen työnsä päätyttyä.

 

Kansankulttuurin ja modernisaation välissä

Moldavian csángót ovat joukko unkarilaisperäisiä ryhmiä, jotka ovat keskiajalta lähtien muuttaneet Transilvaniasta itään, Karpaattien toiselle puolelle. Csángó-nimitys on kiistanalainen, Moldaviassa ja Transilvaniassa sitä käytetään useimmiten negatiiviseen sävyyn.

Moldavianortodoksisesta pääväestöstä csángót erottaa selkeimmin katolilaisuus. Csángóiksi voidaankin halutessa laskea kaikki Moldavian roomalaiskatoliset, noin 230 000 henkilöä. Euroopan neuvoston raportin mukaan arkaaista unkaria taitavia heistä on vielä noin 80 000.

Csángójen perinteinen kansankulttuuri on Isohookana-Asunmaalle sydämen asia. Kirjassa kuvataan laajasti muun muassa kansanpukujen käyttöä ja kansantansseja. Csángókulttuurin arvokkuus nähdään juuri kansanperinteessä. Modernisaatio puolestaan kuvataan vaarana. Esimerkiksi television Isohookana-Asunmaa kokee valtion ajaman yhtenäisajattelun välittäjänä ja alkuperäiskansojen kulttuurin tuhoajana.

Euroopan rajojen avautuminen on osaltaan vienyt csángót vierastyöläisiksi Välimeren katolisiin maihin. Palatessaan ”heillä on tuliaisinaan vieraita tapoja ja tottumuksia”. Modernisaation etuja ja mahdollisuuksia ei kirjassa juuri käsitellä, vaikka esimerkiksi csángójen järjestöt ovat taitavasti hyödyntäneet internetin mahdollisuuksia.

 

Kielellistä ja muuta painostusta

Unkarin kielellä ei ole pitkään ollut kirjallista käyttöä Moldaviassa. Sen käyttö on myös ollut kiellettyä Wichmannin ajoista nykypäivään katolisen kirkon virallisissa tilaisuuksissa.

Kirja kertoo Isohookana-Asunmaan sitkeästä pyrkimyksestä saada csángóille vapaus käyttää ja kuulla haluamaansa kieltä messuissa. Tulokset ovat tällä saralla olleet vähäisiä. Vuoden 2010 matkallaan Isohookana-Asunmaa pääsi kuitenkin jo paikallisen papin puheille, joka salli csángójen ”joka sunnuntai iltapäivällä kolmen jälkeen laulaa ja rukoilla kirkossa äidinkielellään”. Unkarin kielen opetus csángókylissä on sen sijaan alkanut, mutta osa virallisista kouluista ei edelleenkään salli sitä omissa tiloissaan tai osana varsinaista kouluopetusta.

Csángója on virallisen väestönlaskennan mukaan vain 1 370. Csángót eivät ole olleet mukana rakentamassa Unkarin kansakuntaa, sillä Moldavia ei ole kuulunut hallinnollisesti Unkariin sitten varhaisen keskiajan. Vaikka paikalliset instituutiot ovat pyrkineet nostamaan csángóissa romanialaista identiteettiä, he eivät kuitenkaan katolisina ja unkarinkielisinä omaa tyypillisiä valtiokansan piirteitä.

Isohookana-Asunmaa kirjoittaa 2001 väestönlaskennan yhteydessä tapahtuneesta painostuksesta. Paikallisviranomaiset, koululaitos ja katolinen kirkko pitävät omien etujensa mukaisena, että csángót tunnustaisivat olevansa romanialaisia roomalaiskatolisia. Unkarilaiset Unkarissa ja Transilvaniassa näkevät csángót Moldavian unkarilaisina, jotka pitäisi palauttaa unkarilaiseen kulttuuripiiriin tavalla tai toisella. Csángót ovat siksi unkarilaisten ja romanialaisten kiistakapulana. Isohookana-Asunmaa tuokin ilmi, että hän on saanut työssään kovaa kritiikkiä romanialaisilta ja jonkin verran toruja Unkaristakin, koska hän pitää csángója itsenäisenä alkuperäiskansana.

Kirjaa on mukava pitää kädessä, se on kauniisti kuvitettu sekä muutakin oheismateriaalia esitetään runsaasti.

 

PETTERI LAIHONEN, tutkijatohtori, Jyväskylän yliopisto