3/2009

Arvioita, katsauksia: Kartanoelämää läpi vuosisatojen

Marjut Popelka: Olkkalan kartano. Ihmisiä ja elämää vihtiläisessä herraskartanossa. SKS 2008.

 

Olkkalan kartanon nykyinen, vuodelta 1845 peräisin oleva päärakennus ja noin vuonna 1770 rakennettu säterirakennus seisovat mäellä Averianjärven lounaispäässä likellä joen luusuaa, josta Vihdin koillisosan muodostaman valuma-alueen vedet putoavat koskena Hiidenveden tasoon. Kosken kohdalla joen on ylittänyt Vihdin kirkolta kohti Hämettä kulkeneen maantien silta. Paikalla on ollut luontaiset edellytykset muodostua kartanon ja sen ympärille kehittyneen kylän ytimeksi.

Olkkalan kartanon historia on kirjoitettu poikkeuksellisen selkeästi. Aikakausia tarkastellaan kolmella tasolla: valtakunnallisesti, Vihdin näkökulmasta ja Olkkalan kartanon omistajien kannalta.

Kartano nousi kukoistukseensa 1800-luvulla, jolloin sitä isännöivät Turun Akatemian maineikkaat professorit Johan Gadolin ja Gustav Gabriel Hällström sekä jälkimmäisen jälkeläiset vuoteen 1918 saakka. Gadolinia pidetään Suomen kemian ja Hällströmiä fysiikan isänä. Molempien herrojen tieteellisistä ja taloudellista aikaansaannoksista on runsaasti dokumentoitua tietoa, jolla kirjaa ryyditetään – vaikka asiat sinänsä ovat kaukana itse kartanon historiasta.

Gadolinin suurin saavutus tiedemiehenä jää kirjassa mainitsematta: Hän määritti jo vuonna 1794 uuden alkuaineen. Yttriumiksi (Y) nimetty musta mineraali sai jo Gadolinin eläessä nimen gadoliniitti. Gadoliniitiksi on nimetty myös Olkkalan kartanon pihapiiriin vuonna 2005 perustettu kivipuisto. Hällströmin tiedemiesuraa kirjassa kuvataan laajasti. Hänen tutkimuksensa yöhalloista sai 1804 Suomen Talousseuran palkinnon.

Hällströmin jälkeläiset korotettiin 1830 aatelissäätyyn. Heidän aikanaan kartanon maatalous ja teollisuus menestyivät. Tilalla oli muun muassa saha, tiilitehdas, sähkölaitos, kalkkitehdas ja yksityinen rautatie. Vesivoimaa hyödynnettiin: kosken yläpuolella olevan laajan valuma-alueen lähes kaikissa järvissä ja lammissa oli kiviset säännöstelypadot.

Vuonna 1918 af Hällströmin suku luopui Vihdin mahtavimmasta kartanosta. Syynä oli perhettä kohdannut murhenäytelmä punakaartilaisten tekemän ase-etsinnän yhteydessä.

Kartanolla oli kuitenkin edessään vielä yksi kukoistuksen vuosikymmen. Torppien itsenäistyminen tai niiden ostaminen takaisin kantatilaan tapahtui järjestäytyneesti, ja teollista toimintaa jatkettiin. Nopeat omistajanvaihdokset ja maaomaisuuden menetykset alkoivat vasta vuonna 1930. Olkkalan kartanon alue on nykyään noin kaksi hehtaaria.

Kartanon historiasta kiinnostunut jää kaipaamaan edes yhtä karttaa, jolla maaomaisuuden alkuperäinen laajuus ja sen myöhemmät kutistumisvaiheet olisi esitelty. Teoksen alaotsikossa on kuitenkin ehkä vakaasti harkiten sana herraskartano, jolla tarkoitetaan ensisijaisesti vanhan suurtilan päärakennusta. Kirjan vahvinta antia ovat – kuten taidehistorian asiantuntijalta sopii odottaakin – vanhan säterirakennuksen ja päärakennuksen rakenteiden ja niissä vuosien saatossa tehtyjen korjausten ja muutosten kuvaus.

Huipentumana on todistus kartanorakennusten viimeisimmän omistajan, entisöijäyrittäjä Jorma Pullan unelman lähes täydellisestä toteutumisesta. Säterirakennus on palautettu ammattitaitoisesti ja pieteetillä lähelle alkuperäiseksi arvioitua kustavilaisuutta. Päärakennuksen entisöinnissä päädyttiin kolmesta mahdollisesta vaihtoehdosta 1920-luvun ilmeikkään ja koristeellisen julkisivun toisintoon.

Erityinen tunnustus on annettava kuvituksesta – mukaan lukien Signe Branderin ennen julkaisemattomat valokuvat – sekä huolellisesti laaditusta selvityksestä kartanon omistajasuvuista aina 1600-luvulta nykyaikaan.

 

JUHANI PÄIVÄNEN, emeritusprofessori ja osa-aikavihtiläinen