4/2009

Napoleonin sotien pohjoisin käänne: Suomen sota liitti Lapin ja Karjalan Suomeen

MARIA LÄHTEENMÄKI

 

Suomen sodan taistelut, petokset ja seremoniat tunnetaan hyvin. Sotaromantiikan värittämässä keskustelussa kaksi tärkeää aihetta on unohtunut: kokonaisen maakunnan liittäminen Suomen suuriruhtinaskuntaan ja Karjala-myytin synty. Vasta liitoksen jälkeen Suomesta muotoutui se aluekokonaisuus ja heimo-orientoitunut ”henkinen Suur-Suomi”, jonka me olemme koulussa oppineet tuntemaan.

 

Napoleonin sotien (1803–1815) historia on viime vuosina kiehtonut erityisesti pohjoiseurooppalaisia tutkijoita. Eikä syyttä, sodan seuraukset koskettivat dramaattisesti sekä Tanska-Norjaa että Ruotsi-Suomea. Ruotsin itäiset maakunnat liitettiin 1809 Venäjään ja muodostettuun Suomen itsehallintoalueeseen. Norja erotettiin Tanskasta ja kytkettiin unioniin Ruotsin kanssa 1814.

Muutos kosketti myös Luoteis-Venäjän rajaseutua, Karjalaa. Siitä kehittyi uudessa alueliitoksessa suomalaisten tutkijoiden ehtymätön aarreaitta. Ilman valtioyhteyden muutosta Karjalasta ei olisi koskaan tullut niin keskeistä Suomen kansallisgallerian osaa: vihollismaan raja-alueita ei ole tavattu liioin tutkia eikä varsinkaan nostaa kansakunnan kaapin päälle. Näin Karjala-entusiastit voivat kiittää Karjala-myytistä hävittyä Suomen sotaa, joka avasi kulttuuriset tiet itään.

 

Syrjäseutuspesialistit

Jos suomalainen hallinnollinen, sotilaallinen ja taloudellinen eliitti kykeni ällistyttävän nopeasti jo sodan kestäessä kääntämään alamaisen katseensa kohti Pietaria, eivät kulttuurintutkijatkaan jääneet toimettomiksi. Maan ainoassa yliopistossa varttui nuori ja kunnianhimoinen sukupolvi, joka käytti avautuneen sosiaalisen tilaisuuden nopeasti hyväkseen: ensin omaksi ja ajan myötä myös ruhtinaskunnan eduksi. Opettajiensa tutkimusmetodit kyseenalaistaen nuoret lähtivät ennakkoluulottomasti reput selässä syrjäseuduille, saloille, erämaihin ja tuntureille fyysisiä vaivojaan säästämättä ja kielimuureja pelkäämättä.

Tutkijat, kuten A. J. Sjögren, Elias Lönnrot ja M. A. Castrén, paneutuivat Lapin, Kuolan ja Vienan Karjalan yhteiskunnallisiin ja kulttuurisiin oloihin siinä määrin, että loivat akateemiset karriäärinsä sieltä saatujen kokemusten pohjalle. Ilman Lapin alueliitosta tutkijat tuskin olisivat pystyneet uskottavasti perustelemaan rahoittajille kiinnostustaan köyhinä ja sivistymättöminä pidettyihin monikulttuurisen rahvaan asuttamiin seutuihin.

Uudessa valtioliitossa ja romantiikan aikakauden ilmapiirissä apurahahakujen perustelut olivat vakuuttavia ja tutkijat pääsivät kenttämatkoilleen. Pohjoisesta tuli romantiikan ilmansuunta mutta myös tieteellisen pätevöitymisen väylä.

 

Suomen Lapin synty

Suomen fyysisen valtiokehityksen näkökulmasta kiehtovin sodan seuraus koski Ruotsin Lapinmaan itäisimpien osien kytkemistä Suomeen. Tämä vuosi onkin Suomen Lapin synnyn 200-vuotisjuhlavuosi.

Liitosalueesta tuli Oulun lääniin kuuluva Tornion kihlakunta, ja se käsitti napapiirin takaiset pitäjät sekä Tornionjoki-varren itäosan. Vuonna 1837 kihlakuntajakoa uusittiin, ja pohjoisemmista pitäjistä luotiin Lapin kihlakunta erotuksena Kemin kihlakunnasta. Alueet yhdistettiin sittemmin (1938) Lapin lääniksi.

Suomen Lapin synty ei ollut kivuton, päinvastoin. Suomalais-ruotsalaiset joukot perääntyivät Tornion ja Alatornion seudulle marraskuussa 1808 eli tasan yhdeksän kuukautta sen jälkeen kun venäläiset joukot olivat aloittaneet sotatoimet ylittämällä rajan Kymijoella. Tornioon tulo oli kaoottinen ja surullinen; joukko oli lopen uupunut, kylmissään, tautinen ja pettynyt. Silminnäkijän mukaan joukko oli kuin ruumissaatto.

Koska elettiin kylmintä vuodenaikaa, heikosti pukeutuneet miehet oli sijoitettava nopeasti seudun tupiin tavallisen kansan keskuuteen. Seuraukset olivat pahemmat kuin 1860-luvun nälkävuosina. Jo matkalla Oulusta Tornioon oli hankeen paleltunut tautien heikentäminä satoja sotilaita, kaupunkiin päästessä pilkkukuume, punatauti ja lavantauti ryöstäytyivät ahtauden, heikon hygienian ja syöpäläisten myötävaikutuksella tappavaksi epidemiaksi.

Helmikuuhun 1809 mennessä yli 2 000 sotilasta oli kuollut tauteihin ja tuhansittain makasi sairaana. Ainoana lääkkeenä ollut viina antoi vain hetken helpotuksen.

Inhimillinen hätä seudulla oli kauhistuttava: taudit tappoivat kokonaisia perhekuntia, ennen kuin epidemia laantui syksyllä 1809. Viimeaikaisessa julkisessa keskustelussa muun muassa Pekka Hallberg ja Eero Huovinen ovat todenneet aivan oikein (Helsingin Sanomat 10.4.2009), että kriiseistä maksavat aina ihmiset.

Tähän täytyy lisätä, että eivät kuitenkaan tasapuolisesti. Niin kuin elämä itse, myös kriisit kohtelevat ihmisiä eriarvoisesti. Ei ole olemassa yhtä kärsimystä eikä puutetta.

 

Sotien seremoniallisuus kiehtoo

Tornion seudun väestökatastrofi on hyvä muistutus siitä, miten kansa kärsi Suomen sodan aikana. Samalla kriisiajan tapahtumat kertovat Suomen Lapin kipeästä syntyhistoriasta: liittyminen Suomeen ei ainakaan alkumetreillä tuntunut tuottavan hyvää. Venäjän Karjalakaan ei suoraan hyötynyt tutkijakäynneistä. Suomi sai kansalliseepoksensa, mutta mitä sai Karjala?

Vuosien 1808–1809 tapahtumia arvioitaessa näyttää siltä, että mitä lähempänä sota on, sitä tarkemmin sen tuhovoima, kuten siviileihin kohdistunut väkivalta, aineelliset tuhot ja kulttuuriset itsemurhat rekisteröidään. Vastaavasti mitä kauempana menneisyydessä sota on käyty, sitä romantisoidumpi kuva siitä välitetään. Kansan inhimilliset kärsimykset, moraaliset kysymykset ja sodan vastustajien kannanotot hämärtyvät, ja tilalle nostetaan sodan kliininen esineellinen ja strateginen puoli, univormut, sankarit, seremoniallisuus, pompöösi seuraelämä.

Jos menneisyyden kriisiaikoja on pakko juhlia, olisi kohtuullista muistaa myös sodan pimeä puoli sekä tässä tapauksessa 1800-luvun kulttuurintutkijoiden kuningasajatus, joka tuntuu olleen: Suomea rakennetaan rajoilta käsin.

 

Maria Lähteenmäki on Suomen historian vt. professori Joensuun yliopistossa ja Suomen ja Skandinavian historian dosentti Helsingin yliopistossa.