3/2009

Hänet halusin tavata: Anna Kuismin tapasi Pekka Tarkan

Baudelairesta Putkinotkoon

 

Klassikkokirjailijan elämäkerran ilmestyminen on Suomessa harvinainen tapaus. Joel Lehtosen (1881–1934) elämä ja teokset saivat uuden tulkinnan, kun filosofian tohtorin ja kirjallisuuskriitikon Pekka Tarkan suurtyön ensimmäinen osa Joel Lehtonen I. Vuodet 1881–1917 ilmestyi 2009. Tarina hylätystä lehtolapsesta kirjallisuuden eturiviin on huikea, mutta tärkeässä osassa elämäkerrassa ovat Lehtosen teosten oivaltavat tulkinnat. Tarkan kanssa keskusteli SKS:n kirjallisuusarkiston johtaja Anna Kuismin.

 

Anna Kuismin: Mistä Joel Lehtosen elämäkerta sai alkunsa?

Pekka Tarkka: Olin aikaisemmin tutkinut Lehtosen henkilökuvauksen eri vaiheita ja kirjallisia taustoja. Teosten tulkinnassa ei siis tullut eteen ylikäymättömiä haasteita, teosanalyysit piti vielä nivoa elämäkerran kokonaisuuteen.

Olin julkaissut kaksi kokoelmaa Lehtosen kirjeitä. Niistä avautuu Lehtoselle keskeinen suhde Sylvia Avellaniin ja laajemmin hänen elämänpiiriinsä kaikkineen. Mutta paljon lisää Lehtosen vaiheisiin kuuluvaa tietoa oli hankittava, hyvin erilaisista lähteistä.

Mitä uutta löytyi arkistoista?

Aivan olennaisia asiakirjoja. Viljo Tarkiainen oli kirjoittanut muistiin tietoja nuoruudenystävästään Lehtosesta ja tehnyt haastatteluja. Niihin sisältyi esimerkiksi Sylvia Avellanin ystävättärien haastattelu, josta käy ilmi romanttisena haaveilijana pidetyn Sylvian järkevä, todellisuudentajuinen ja humoristinen luonne.

Kenraali K. M. Wallenius, Lehtosen kasvinkodin perillinen, oli hänkin suunnitellut kirjaa 1920-luvun ystävästään. Hänen muistiinpanoissaan ja kirjeenvaihdossaan on tietoa muun muassa Lehtosen vaiheista Vatikaanin jesuiittakoulussa, jossa häntä opasti siellä opiskeleva Adolf Carling. Ja vielä yksi kuriositeetti: Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen nauhoitearkistosta löytynyt Martta Muhosen haastattelu on autenttinen todistuskappale siitä, millaista murretta Putkinotkon Saara puhui.

 

Ojanpenkalta maailmalle

Miksi Lehtonen on elämäkerran tekijän kannalta hyvä kohde?

Ennen muuta elämänvaiheiden hämmästyttävyyden vuoksi. Ajattele nyt, irtolaisnainen hylkää aviottoman lapsensa maantien pientareelle, josta naapurin naiset korjaavat hänet ja imettävät. Huutolaispoika siirtyy aina sen hoteisiin, joka vaatii kunnanvaivaisen elättämisestä vähiten viljaa. Kunnes ihmisystävällinen papinleski saa pojan hoitoonsa 11 vuodeksi 12 viljatynnyristä, mieltyy orjapoikaansa ja kouluttaa tämän ylioppilaaksi.

Pientareelta Lehtonen päätyy Italiaan ja renessanssin ihailijaksi. Kääntäjänä ja lehtimiehenä hän kerää ”veri- ja kostorahoja” vihaamaansa yhteiskuntaa vastaan. Hän kokee syvän henkisen rakkauden, mutta viljelee lempeä myös aistillisten Silkki-Eevojen ja modisteina työskentelevien grisettien kanssa. Sitten hän vakiintuu, hankkii talon ja sinne rakastetun nuoren naisen sekä alkaa kehitellä ensimmäistä suurta romaaniaan. Voiko kirjailijaelämäkerran tekijä tämän jännittävämpää kohteeltaan vaatia?

Mikä oli Lehtosen elämän kiinnostavin jakso elämäkerran kirjoittajan kannalta?

Lehtosen vaiheet ulkomailla olivat melko tuntemattomat, vaikka Italian, Ranskan ja Pohjois-Afrikan matkat olivat hänen kehityksensä kannalta olennaisia. Kertomus 26-vuotiaasta Lehtosesta Roomassa kehittyi monista pienistä osasista, joissa kaikissa keskeisenä on Liisi Karttusen ja Henry Biaudet’n koti.

Pariisissa Lehtonen seurusteli paljon kahden maalarin, Mikko Oinosen ja Juho Rissasen kanssa. En tiedä, kävivätkö suomalaiset yhdessä taiteilijoiden syyssalongissa Grand Palais’ssa, mutta joka tapauksessa Lehtonen oli ensimmäinen, joka teki selkoa meikäläisille uudesta merkillisestä taidesuunnasta, kubismista.

 

Löppönen, Liukko vai Wallenius?

Mikä jäi elämäkerrassa arvoitukseksi?

Lehtosen lapsuutta oli vaikea kuvata. 1960-luvun puolimaissa kävin hänen synnyinsijoillaan, laihoin tuloksin. Leo Tiainen oli kulkenut siellä toistakymmentä vuotta aikaisemmin ja kerännyt kiintoisaa muistitietoa. Haukiniemen kylässä on yhä koulukuntia Lehtosen isästä. ”Se oli partsikka Löppönen!” ”Ei vaan mylläri Liukko.”

Myös Tarkiaisen papereista löytyi kiintoisia spekulaatioita: Lehtosen saattoi siittää metsästysretkellä Walleniusten nuori vesa. Tarkiaisen tiedonantaja oli väittänyt, että kenraali Wallenius oli saunassa kertonut hänelle olevansa Lehtosen velipuoli.

Tämähän ei todista mitään, mutta Tarkiainen pohdiskeli, että vain bastardi eli äpärä pystyy suuriin taiteellisiin saavutuksiin. Tämä kertoo vuosisadan alkupuolen tutkimukselle ominaisesta uskosta perintötekijöiden voimaan.

Turhauttavaa on, että Lehtosen syntyperä jäi arvoitukseksi ja sellaisena pysyykin – ellei sitten ryhdytä kaivamaan ruumiita haudoista ja vertailemaan dna-löydöksiä. 

 

Onko kerrottava kaikki?

Miksi kirjailijaelämäkertoja tarvitaan? Onko kerrottava kaikki?

Elämäkerran arvostelu oli kenties terveellistä 1950-luvun uuskritiikin aikoihin, jolloin monet suomalaiset elämäkerrat samastivat naiivilla tavalla kirjailijan elämän ja hänen teoksensa. Mutta tekijää ei voi unohtaa.

Elämäkerta tietää, että Lehtonen luki Pariisissa Baudelairea ja katseli Goyan kapriiseja ja että hän toi kotiin Rabelais’n teokset. Voisi ajatella, että Juutaksen kuuluisalla säkinkantomatkalla taakkaansa kantaa Rabelais’n karvainen jättiläinen, koominen muunnelma entisaikojen hedelmällisyyden jumalasta. Näen Lehtosen säkinkantajan paitsi väärään aikaan joutuneena luonnonlapsena myös Baudelairen Pariisin ikävän proosarunojen raskautettuna sankarina, jolla on selässään jauho- tai hiilisäkkiä muistuttava hirviö. Ja sen takaa paljastuu taas Goyan hirvittävimmän kapriisisarjan kuva miehistä, jotka kantavat selässään aaseja, merkkinä sivistyneen yhteiskunnan heikkouksista.

Kirjallisuudentutkijat taitavat edelleenkin kaihtaa elämäkertaa, historiantutkijat ovat aina ymmärtäneet sen yleisen merkityksen. Tyhjiö täyttyy, historiantutkija Martti Häikiö kuulemma kirjoittaa V. A. Koskenniemen elämäkertaa!

En ole kaihtanut kertomasta kaikkea, mitä lähteeni tietävät. Olen pyrkinyt kuvaamaan paitsi merkittävän kirjailijan tuotantoa, hänen aikaansa ja ystäviään, myös hänen persoonaansa, sydämellistä, äkäistä, kauneutta ja nautintoa etsivää, häikäilemättömän rehellistä, viisasta miestä. Olen oppinut rakastamaan Lehtosta ja hänen kirjojaan, ja se kai on elämäkerran tekijälle tärkeintä.

 

Jatkuu seuraavassa osassa

On väitetty, että elämäkerta on myös elämäkerran kirjoittajan omaelämäkerta: elämäkerran tekijä heijastaa itseään kohteeseensa ja päinvastoin. Onko näin?

Joskus saattaa olla. Kun kirjoitin Pentti Saarikosken elämäkerran, pohdin tätä ongelmaa esipuheessa, koska esiinnyn itse kirjassa Pekka Tarkkana, Saarikosken ystävänä ja julkisena kriitikkona. Omakohtainen aines kävi näin lukijalle selväksi, se oli yksi lähde muiden joukossa. Mutta Lehtonen on etäämmällä. Tietysti olen tavallaan samastunut häneen, koska olen koko ikäni puuhannut hänen tekstiensä parissa.

Missä vaiheessa kakkososa on?

Elämäkerran toinen osa on vaikeampi työ kuin ensimmäinen. Aineistoa ei ole yhtä paljon, Lehtosen merkittävä myöhäistuotanto on suurelta osin tutkimatta. Mutta innokkaasti käyn jatko-osan kimppuun, onhan edessä esimerkiksi Henkien taistelu, helsinkiläiskertomus tunnetuista aikalaisistamme ja suomalaisen kirjallisuuden suurin satiiri.

 

ANNA KUISMIN